Kävelytie on hiekoitettu, mutta Aarne kulkee varoen ja jokaista askeltaan tunnustellen. Hän katsoo tarkasti maahan ja etsii sulapaikkoja, joita eilinen auringonpaiste paljasti. Hänellä on kitkakengät jalassaan. Tytär ne toi sydäntalvella ja vannotti Aarnea niitä käyttämään. Laittaahan Aarne ne silloin jalkaan, kun tyttären kanssa liikkuu. Tänäänkin.
– Olet tainnut jo noihin kenkiin tottua, tytär sanoo.
– Niin, no juu, Aarne virkkaa. – Kaikkeen tottuu, hiljakseen kuljen.
– Kyllä sinulle on hyväksi ulkoilla päivittäin, vaikka olisi huonompikin sää, tytär neuvoo. – Ikäihmisenkään ei pidä jäädä sohvalle makoilemaan, lihakset surkastuvat, ryhti heikkenee ja on veritulpan riski. Sydäntä täytyy harjoittaa, se on lihas siinä missä hauiskin. Eikä pidä hidastella, täytyy kulkea niin, että vähän hengästyy. Se on diabeteskin uhkana, jos ei liiku.
Tytär puhuu ja kulkee vierellä, välillä harppoo muutaman metrin edellä ikään kuin malliksi. Aarne köpöttää omaa tahtiaan. Hän tietää, että kohta alkaa pajatus ruokavaliosta ja syömisistä. Mitähän se nyt minulta kieltää? Viimeksi julisti voin pannaan. Sokeria ei ole Aarnen taloudessa ollut pariin vuoteen. Kerran hän sitä tuotatti kaupasta naapurilla, mutta tytär seuraavalla käynnillä vei sen pois. No juu, kaikkeen tottuu.
Vaimon ikävään Aarne ei totu. Signen kanssa oli hyvät vuodet, ei tarvinnut kummankaan määräillä ja päsmäröidä. Signe kuunteli Aarnen jupinoita maailmanmenosta, myötäilikin, joskus vain hymähteli. Hyvän huolen hän Aarnesta piti viimeisiin vuosiin saakka. Hän teki Aarnen suun makuista ruokaa, yhdessä syötiin ja rupateltiin. Otettiin ruuan perään nokoset ennen iltapäiväkahvia. Vielä Aarne muistaa nisupullan maun, ja Signen käden kosketuksen.
Aarnelle ei maistu päiväunet, joskus saattaa torkahtaa istuessaan tutussa tuolissaan. Öisin hän heräilee ja kuljeskelee huoneissa. Hän juttelee Signelle, katselee lipaston päällä olevia kuvia ja koskettaa tuttuja esineitä. Hän ottaa käteensä Signen ajan patinoiman hopeisen pillerirasian. Sinne Aarne on iltaisin alkanut taltioida pieniä toivonmurusia. Tytär motkottaa hänen öisistä valvomisistaan ja sanoo, että univaje heikentää immuunijärjestelmää. Aarne hiljakseen nyökyttelee, niinhän se tekee.
– Eivätkö ne lääkärin määräämät tabletitkaan auta? tytär kysyy. – Oletko niitä varmasti ottanut?
– No juu, joka ilta olen alkanut ottaa, Aarne sanoo. – Eivät tehoa. Kevään tulo häiritsee, hän arvelee ja vilkuilee ulos. – Täytyy pyytää seuraavalla käynnillä vahvempia nappeja.
Päivän lehti kolahtaa luukusta. Aarne vie sen pinoon muiden lukemattomien lehtien joukkoon. Edessä on hiljainen ja tarpeeton päivä. Eskon kanssa Aarne vielä vuosi sitten soitteli. Nyt on Eskokin rajan tuolla puolen. Elämänhalua ei ole senkään vertaa kuin ruokahalua. Kotiapu tuo joka päivä valmiin ruuan, josta kaikki maut on niistetty pois. Seos pyörii Aarnen suussa aikansa, kunnes hän sylkäisee sen takaisin pahvirasiaan. Vessanpönttöön Aarne kaataa jätökset, jotta eivät huomaa syömättömiä ruokia.
– Vielä minä näistä asioista päätän, hän supattaa.
Yöllä Aarne puhelee vaimolleen, kuinka tytär taas käydessään päivitteli. Sanoi Aarnen menneen laihaksi ja että hänen pitäisi saada lihaa luitten ympärille. – Itsepähän tuo kielsi lihan syömisen, Aarne hymähtää. – Siitä saa kuulemma suolistosyövän. No juu, se tauti olisi hidas jouduttaja. – Sinullapa siellä on kaikki hyvin, Aarne juttelee. Hän katsoo ikkunasta kevättalven yötä, tähtitaivas on kirkas. – Kohtapa minullakin, hyvällä mallilla olen, hän kuiskaa.
Tytär käy, kun töiltään ehtii. Tänään hän tuo uudenlaisen vitamiinipurkin ja katsoo Aarnea. Sanoo tämän olevan kalpea. Pitäisi hemoglobiini tutkituttaa. Aarne kieltäytyy ja lupaa syödä vitamiinit.
– Ei tässä muuta tarvita, kevätkin on tulossa, hän sanoo ja toivoo, että tytär jo hellittäisi.
Ei osaa muusta puhua kuin voinnista, Aarne harmittelee. No juu, hyväähän tuo tarkoittaa, hän ajattelee. Ei vain ymmärrä.
Kevään edetessä Aarne pyytää kyytiä Signen haudalle. Joulunajan kynttilä pitäisi hakea pois. Tytär siitä kynttilästäkin neuvoi, että pitää olla kierrätettävä lasiastia tai lyhty. Aarne vei muovisen, sellainen Signen kanssa aina vietiin muorin haudalle.
Tytär jättää Aarnen hautausmaan portille ja lähtee etsimään autolle paikkaa. Aarne astelee hiljakseen hiekkakäytävää pitkin ja pysähtyy suuren koivun juurelle. Hengästyttää. Signen hautakivi näkyy jo. Aarne nojaa koivun runkoa vasten ja katsoo ylöspäin.
– Näetkös Signe, hiirenkorvat ovat jo isoja? hän kysyy. – Enpä ehtinyt ennen niitä. Vielä on kesken.
Aarne näkee tyttären harppovan käytävää pitkin hänen luokseen.
– Kesällä kaikki on toisin, Aarne kuiskaa nopeasti Signen suuntaan.
Voit kommentoida koko nimelläsi, etunimelläsi, lempinimelläsi, avatarillasi tai nimimerkillä. Kommenttisi tulee suoraan minulle, vasta sen jälkeen julkaisen sen näkyviin kommentteihin. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista, en myöskään pidä mitään sähköpostilistaa.
Hieno kuvaus Aarnesta ja ikävästä. Näin se meillekin käy, tavalla tai toisella.
Kiitos Riitta!
Huolestuttavan paljon meillä on yksinäisiä vanhuksia, jotka eivät enää löydä merkitystä elämälleen. Jokaiselle toivoisi löytyvän jonkun ihmisen, joka aidosti kuuntelisi. Masennus on surullisen yleistä vanhojen(kin) ihmisten keskuudessa.
Aarnen ratkaisu on meitä hämmentävä.
Noinhan se elämä monelta osin menee. Jotenkin tutun tuntuista kertomusta,kun olen lähivuosina menettänyt omat ja puolison vanhemmat. Hyvä tarina.
Kiitos sinulle! Monet ikäihmiset tarvitsevat tukea ja apua, kunpa saisivat oikeanlaista ja toivottua.
Hieno, koskettava kuvaus.
Kiitos Anne! Oli koskettavaa tuota kirjoittaa.