Mari istuu portaalla kylmässä eteisessä. Hän katsoo raollaan olevasta ulko-ovesta sisäpihalle. Siellä ne mekastavat. Pelaavat taas palloa. Isojen poikien äänet kuuluvat kovina. Kuinka monta niitä on? Mari osaa laskea kymmeneen, vaikka joskus yhdeksän ja kahdeksan vaihtavat paikkaa. Pojat liikkuvat pihalla sikin sokin, niitä on vaikea laskea. Veka huutaa rumia. Se komentaa aina kaikkia.  

Marilla on pissahätä. Vessa on pihan toisella puolella. Sen keltainen ovi näkyy välillä, kun pojat juoksevat pois edestä Heikkisen pihan suuntaan. Pissattaa. Mari nousee seisomaan ja laittaa kätensä jalkojen väliin. Äiti tulee kohta. Sitten mennään vessaan. Äidin on pakko tulla ennen pissaa. Mari puristaa jalkojen väliä kovempaa. Hän avaa toisella kädellä ovea hieman enemmän ja kurkistaa ulos. Ne seisovat nyt keskellä pihaa yhdessä kasassa Vekan ympärillä, eivät katsele tännepäin. Jospa juoksisin oikein kovaa?

Jalat vapisevat, kun Mari livahtaa varovasti ovesta ulos. Äitiä ei näy, portti kadulle on kiinni. Paikallaan ei voi seistä, muuten pissa tulee. Mari nyyhkäisee. Nyt on pakko! Mari lähtee juoksuun. Kengät lonksuvat jalassa, olisi pitänyt nyörittää ne kunnolla. Mitä, jos kompastun ja kaadun? Silloin ne huomaavat minut. Maria alkaa itkettää, mutta hän jatkaa juoksuaan. Hän näkee silmäkulmastaan, että Veka on huomannut hänet. Mari ei kuule, mitä hän sanoo, mutta kaikki kääntyvät katsomaan.

Nyt se tapahtuu, Mari ajattelee kauhuissaan. Hän vilkaisee poikia ja kuulee Vekan huutavan: ”Hei jätkät, varokaa likkaa, väistäkää!”

Mari ohittaa pojat, syöksyy vessan ovelle, ylettää avaamaan haan ja pujahtaa sisään. Hän kiipeää kaksi askelmaa ylös ja nostaa pienimmän reiän kannen auki. Äkkiä housut alas ja istumaan. Jalat vapisevat, kun pissa noruu alas pehkukasaan. Hän tutkii housujaan. Vain vähän ovat kostuneet.

Mari istuu ja hengittää kiivaasti, mieli pyörii äskeisessä juoksussa. Hän muistaa tarkasti jokaisen hiekanjyvän rapsahduksen kengän alla, jokaisen mukulakiven ylityksen ja jokaisen kerran, kun kenkä oli irrota jalasta. Hän tuntee selässään poikien katseet. Virnuilivatko ne? Mitä ne puhuivat? Mitä ne aikoivat? Sitten hän muistaa Vekan huudon. Mari alkaa hymyillä ja kuiskaa hiljaa itselleen: ”Varokaa likkaa.”

Mari nostaa housut ylös ja laittaa reiän kannen paikalleen. Hän astuu vessan ovesta pihalle, laittaa hitaasti oven säppiin ja lähtee pää pystyssä kulkemaan kotiovelle.

”Väistäkää!” hän huutaa mennessään ja vilkaisee taakseen.

Pojat ottavat lakit päästään ja kumartavat syvään. Virnuilivatko ne?

 

Kulkusalla, rohkaistuminen, tyttö, Mari

 

 

Voit kommentoida koko nimelläsi, etunimelläsi, lempinimelläsi, avatarillasi tai nimimerkillä. Kommenttisi tulee suoraan minulle, vasta sen jälkeen julkaisen sen näkyviin kommentteihin. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista, en myöskään pidä mitään sähköpostilistaa.