Koronakurimuksen aikana haaveilimme matkoista. Pohdimme ääneen, mihin kumpikin haluaisi lähteä, kun vapaus vihdoin koittaa. Vaihtoehtoja heittelimme Keski- ja Etelä-Euroopan suuntiin. Molemmilla nousi aina vain kärkeen Nizza, jossa olemme useasti käyneet, mutta josta emme ole vieläkään saaneet kylliksi. Sinnepä siis toukokuussa lennähdimme!

Tällä kertaa emme majoittuneet hotelliin, vaan mies näppäränä tutkimusmatkailijana löysi meille huoneiston aivan vanhan kaupungin kyljestä, osoitteesta Rue Alberti 18.

Asunnolla meitä oli vastassa viehättävä madame Annette, joka oli juuri siivonnut tulevan kotimme. Hän opasti, miten käytämme keittiön laitteita, miten hoidamme kierrätyksen, miten ikkunoiden pimennysverhot toimivat ja miten ovi lukitaan. Kaikki tämä tarjoiltiin meille ranskan kielellä ja otimme ne vastaan omalla ymmärryksellämme. Miehen pitkästä saksasta tai työkielensä englannista ei paljon ollut apuja – puhumattakaan omasta kohtuullisesta ruotsin osaamisestani. Päätteeksi kaikki kolme hymyilimme lämpimästi, ja Annette toivotti meille hyvää lomaa – bonnes fêtes!

         

Parvekkeeltamme oli näkymä Rue Albertille, jonka liikenneäänet eivät häirinneet. Asunnon toisella puolella oli näkymä sisäpihalle, jossa emme lähes kahden viikon aikana nähneet kenenkään liikkuvan. Huoneissa oli tilaa, seinillä taidetta ja lähikaupoissa mansikoita ja roséviiniä. Viihdyimme tässä kodissa erinomaisesti!

         

 

Aiemmilta Ranskan Rivieran matkoiltamme tuttuja asioita halusimme tietenkin tehdä uudelleen, mutta myös uusia kokemuksia oli suunnitelmissa. Tällä matkalla mielimme viinitiloille!

Viinitila Chateau de Bellet

 

Kymmenen kilometrin päässä Nizzan keskustasta on Bellet’n viinialue. Se on Ranskan vanhimpia viinialueita, ensimmäiset viiniköynnökset sinne tuotiin jo 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Alue on alkuperäissuojeltu ja AOC-viiniluokiteltu (AOC = Apellation dÓrigne Controlée). Bellet’n kukkuloilla on kymmenen viinitilaa, joista valitsimme kohteeksi Chateau de Bellet’n.

Lähes kätevästi pääsimme sinne paikallisbussilla. Osasimme jäädä oikealla pysäkillä pois, mutta jatko oli hieman haparoivaa, sillä ajauduimme alkuun väärälle polulle (minäkö sitä ehdotin? oliko se mielestäni oikopolku?). Ajoissa huomasimme virheen ja palasimme bussipysäkin tuntumaan lähtöruutuun ja otimme uuden suunnan. Emme patikoineet kovinkaan kauan, kun jo saimme näkyviin viinitilan päärakennuksen.

 

 

Chateau de Bellet’n rypäleet kerätään käsin, sillä rinteet ovat jyrkät ja tarhat on pengerretty kapeiksi kaistaleiksi.

         

Kukkulan maaperä on mineraalipitoinen ja hyvin vettä läpäisevä. Kasvualustan nimi on Le Poudingue, jossa mullan lisäksi on hiekkaa, savea ja runsaasti sileitä pyöreitä kiviä. Kivet ovat vierineet Alpeilta jo plioseenikaudella. Tämä ajanjakso onkin minulle ihan tuntematon käsite, kuten niin monet muutkin geologiset aikayksiköt!

Joka tapauksessa tämä Le Poudingue on nimenomaan heidän viljelemilleen rypäleille ihanteellisinta. Toki uskon sen, mutta härkäpapujeni mullaksi se ei kelpaisi.

 

 

 

 

Jotta tila voi säilyttää AOC-luokituksen, siellä on viljeltävä päälajikkeina Rolle-, Folle Noire- ja Braquet-rypäleitä. Muita rypäleitä on sallittu käyttää jonkin verran yhdistettynä päälajikkeisiin.

Kappelin kryptassa maistelimme tilan ns. plaisance-viinejä. Punaviinin rypäleyhdistelmä oli erinomainen: 61 % Folle Noire, Braquet 22 % ja Grenache Noire 17 %. Valkoviinissä oli 85 % Rolle-rypälettä ja 15 % Chardonnayta – sanoisin, että liian hyvää.

              

Tilan roséviini on sataprosenttista braquet-rypälettä, joka antaa viinille kauniin oranssin värin ja erittäin voimakkaan aromin. Omaan suuhuni ehkä liiankin voimakkaan. Tilalta lähti mukaamme pullo tuota liian hyvää valkoviiniä.

 

Grasse – tuoksujen kaupunki

 

Junamatka Nizzasta ylös vuorille Grassen kaupunkiin kesti tunnin verran. Junassa oli väljää, viileää ja viihtyisää. Grassen juna-asema oli kukkulan juurella, josta kiipesimme jyrkkää kävelypolkua ylös keskustaan. Tuota polkua on ammoisina aikoina kuljettu aaseilla – enkä ihmettele. Tiukkaa teki kavuta sokkeloisia ja kivettyjä kujia kutakuinkin etukumarassa.

Tällä päiväretkellä halusimme tutustua vain vanhaan kaupunkiin, jonka löytämiseen meni tovi. Ystävällinen vastaantulija neuvoi nopealla ranskallaan ja vilkkailla käsillään kohti ylempänä näkyvää punavalkoista tiilimuuria: ”Ville vieux, ville vieux!”

Muurin takaa avautui kovin rosoinen ja nimensä mukaisesti vanha kaupunki. Kujat olivat kapeita ja talot huonokuntoisia. Aamuinen tunnelma veti kuitenkin heti puoleensa: aitoa rentoutta, kiireettömyyttä, vilkasta puheensorinaa, kahvin ja croissantin tuoksua ja ystävällisiä katseita. Juuri tuolloin ei kujilla ollut tungosta. Uskon, että parhaimpina (pahimpina) turistiaikoina en siellä viihtyisi.

             

 

Kahvin ja suklaacroissantin jälkeen lähdimme etsimään keskiaikaista Notre Dame du Puyn tuomiokirkkoa. Tiesin, että siellä on kolme Rubensin puulle maalaamaa työtä, jotka halusin nähdä. Haaveeksi jäi! Katedraalissa oli alkamassa nuoren tytön siunaustilaisuus, jonne ei luonnollisesti turisteja kaivattu. Katedraalin portaille oli tuotu kauniita kukka-asetelmia ja surupukuiset ihmiset alkoivat hiljalleen siirtyä kirkkoon sisään. Koskettavaa.

Lähdimme hiljaisina kulkemaan eteenpäin ja päädyimme Courssen näköalatasanteelle. Sieltä avautui näkymä jopa Välimerelle asti, vaikka ylhäällä kukkuloilla olimmekin. Luin matkaoppaasta, että tällä paikalla on sama funktio kuin Nizzan Promenade de Anglais’lla tai Cannesin La Croisettella: siellä käydään näyttäytymässä. Kohensimme ryhtiä ja katselimme ympärillemme. Ehkä olimme väärään aikaan liikkeellä, ketään muita ei näkynyt.

Grassessa pääsee tutustumaan parfyymien historiaan monissa muodoissa.  Me menimme parfyymimuseoon, jossa ei pelkästään esitelty hajuvesien valmistustekniikoita vaan yllättävän laajasti hajujen ja tuoksujen merkitystä ihmiskunnalle. Minä keskityin tutkimaan, minkälaisia kauniita, hienostuneita ja harvinaisia esineitä hajustehistoria on jättänyt jälkeensä. Ihailin elegantteja pulloja, tuoksumaljoja, tuoksuvoiteiden alabasteriastioita ja suitsukkeita.

     

 

       

 

Opin, että sana ”parfyymi” pohjautuu latinan sanoihin ”per fumum” eli ”savun avulla”. Tuoksuvia savuja eli suitsukkeita on aina käytetty paitsi kosmetiikkana myös uskonnollisissa seremonioissa.

 

Parfymöörien ammattikunta jäi museokäynnin jälkeen kyllä kovasti kiinnostamaan. Grassessa koulutetaan uusien hajuvesien luojia. Oppilaitokseen pyrkivän täytyy hakuvaiheessa haistella ja kuvailla monisanaisesti parikymmentä erilaista tuoksua. Valmistuttuaan heidän nenänsä tunnistavat satoja erilaisia tuoksuja. Ajatus sai minut aivastelemaan.

Fragonardin hajuvesitehdasvierailun jätimme väliin, vaikka siellä olisin voinut suunnitella oman persoonallisen tuoksuni. Siitä varmaankin olisi löytynyt sitrusta, bergamottia ja santelipuuta. Hah! En minä näistä mitään tiedä, kunhan yritän tässä brassailla!

Välittömästi ajatukseni siirtyivät jo kauan sitten lukemaani Patrik Süskindin Parfyymi-romaaniin. Päähenkilö Grenouille hahmottaa ympäristönsä hajuaistillaan, joka vie hänet uskomattomaan pahuuden maailmaan. Parfyymi on kirja, joka ei unohdu. Onkohan Süskind itse ollut parfymöörien opissa?

 

Grassen retken kulinaarisen hetken vietimme vanhan kaupungin keskusaukiolla. Place aux Aires oli äärimmäisen viehättävä aukio, jossa oli suihkulähteitä, pylväskäytäviä ja upeita vanhojen talojen julkisivuja. Särmikästä kauneutta! Bistro Guston listalta valitsimme friteerattuja merenherkkuja, fritto misto. Tätä ruokaa oli tietenkin tasapainotettava kevyellä ja raikkaalla juomalla – rosélla!

           

Massenan museo

 

Oli ongelmallista käydä museoissa. Museoiden pihapiirit olivat niin kauniita, että sisätiloihin ei malttanut millään astua. Nizzan Massenan museo on varsinainen Eeden. Piha on tulvillaan eksoottisia kasveja ja sirkuttavia lintuja.

 

 

Museon kokoelmissa on runsaasti materiaalia Napoleonin sukulaisten elämästä – toki keisarin itsensä myös. Hänen ilmeetön kuolinnaamionsa tuijottaa vastaan toisen kerroksen vitriinistä. Ajatella, että se on kiikutettu St. Helenalta Nizzaan.

Massenan suvun ja keisari Napoleonin välinen kytkös selittyy Bonaparten veljen jälkeläisillä, joita löytyy portaikon seinään maalatusta potretista. Kuvassa on Murat-, Messina- ja Ney-nimisiä Napoleonin sukulaisia. Maalaus kiehtoo minua kovin. Siinä on upeaa ajankuvaa, mielikuvitusta kutkuttavia henkilöitä (jotkut hieman piiloutuneina) ja mikä tunnelma!

Ehkä kiinnostavin henkilö on vasemmassa reunassa seisova madame, jonka tarinaa hieman pengoin. Nainen on alun perin ranskalainen prinsessa Violette Jacqueline Charlotte Ney d’Elchingen (s. 1878), joka nai Prinssi Eugene Louis Michel Joachim Napoleon Muratin. Pariskunta sai kolme lasta. Violette jäi nuorena leskeksi, kun Eugene kuoli auto-onnettomuudessa vain 31-vuotiaana.

Violetten elämä oli sen jälkeen melkoista menoa Pariisissa. Hän eli hyvin eksentristä elämää ja järjesti hohdokkaita ja hillittömiä juhlia. Taiteilijapiireissä tulivat mukaan huumeet. Violettella oli ärhäkkä maine ja hän oli äärimmäisen saita, mutta kokaiinin jakamisessa hän oli antelias. Moni tuon ajan taiteilija saikin häneltä hyvät opit pössyttelyyn. Englantilainen taiteilija Christopher Wood oli tällainen oppipoika. Hän kuvaili Violettea huikeaksi huumeriippuvaiseksi lesboksi, jolla oli suuri seuran kaipuu.

Kuten arvata saattaa, Violetten elämä päättyi barbituraattien aiheuttamaan myrkytykseen 58-vuotiaana. Miten mahtoivat Violetten lapset pärjätä tässä maailmassa? Ehkä selvitän sitä joskus.

 

Eze – vakiokohteemme

 

Puolivälissä Nizzaa ja Monacoa on Ezen kylä, jossa käymme aina, kun Nizzaan tulemme. Sen vanhan kaupungin sokkeloiset kujat kiertävät kukkulaa 400 metrin korkeudessa. Näköalat ovat huikeat ja kylän tunnelma leppoisa.

Yleensä kuljemme filosofi Friedrich Nietzschen jalanjäljissä ylös Ezeen ja takaisin, mutta nyt miehen lievien flunssaoireiden vuoksi ajelimme sinne bussilla. Ezestä ja filosofista olen enemmänkin kertoillut aiempien matkojen yhteydessä, löydät sitä tarinaa täältä.

 

   

Moni asia oli ennallaan, mutta k-kaveri oli tehnyt tehtävänsä useiden yrittäjien kohdalla. Onneksi tuttu korutaiteilija oli sinnitellyt vaikeiden aikojen läpi ja sain häneltä mukaani korvakorut viime kerran sormuksen pariksi.

Eze-matkan huipensi parin bussivuoron väliin jääminen muutoinkin harvoin kulkevien bussien aikataulussa. Niinpä niin, Nietzschen polkua pitkin olisimme joutuneet sukkelammin – vaikkakin lopen uupuneina.

 

Cap Ferrat

 

Kallioinen Cap Ferratin niemi on aiemmilla kerroilla jäänyt tutkimatta. Bussi numero 15 vei meidät Nizzasta Saint-Jean-Cap-Ferratiin, joka on tämän loistokkaan niemen satamanpuoleinen osa. Kalastusveneet olivat juuri tulleet mereltä, miehet selvittivät valtavia verkkojaan ja huutelivat rehvakkaasti toisilleen. Katselimme touhua ylätasanteelta ja arvelimme, että on tulossa hyvä päivä!

 

Halusimme löytää Villa Ephrussin, josta olin kuullut satumaisen ihailevia kommentteja. Minua erityisesti kiinnosti nähdä tämän huvilan teemapuutarhat. Lähdimme kulkemaan rantaa pitkin kiemurtelevaa kävelykatua ja äimistelimme hulppeita taloja, huviloita, jotkut olivat suorastaan palatseja.

Useimmista saatoimme nähdä vain vilauksen porttien ja muurien takana. Alueen väki näytti arvostavan yksityisyyttään ja ylellisyyttään. Monet rakennukset ovat peräisin 1800–1900-lukujen vaihteesta ns. belle époque -aikakaudelta. Tuo aika olikin yltäkylläisyyden, elämänilon ja taiteellisen vapauden aikaa.

Cap Ferrat on julkkisten suosima huvilakeskittymä. Joidenkin kuuluisuuksien talot ovat tiedossa, mutta takuulla kuljimme tietämättämme useiden salaisten piiloparatiisien ohitse. Kirjailija Somerset Maugham asusteli eri kumppaniensa kanssa huvilassaan Villa Mauresquessa aina kuolemaansa asti 1965. Maugham on todennut Ranskan Rivieran olevan ”a sunny place for shady people”.

 

Hulppea Grand Hotel Cap Ferrat ei piilotellut itseään. Näillä terasseilla ovat istuskelleet niin Charlie Chaplin ja Grace Kelly kuin Winston Churchill ja Kennedyn suvun vesat. Yhden yön hinta Pinewood-sviitissä on 2635 € ja Pool-sviitissä 5060 €. No, meillähän oli mainio majapaikkamme Rue Albertilla, joten emme tutkineet enempiä vaihtoehtoja.

 

Nousimme vihdoin rantakadulta ylemmäs ja löysimme Avenue de Rotschildin, joka johdatti meidät lopulta Villa Ephrussin portille. 15 euron lipulla pääsimme tutustumaan sekä huvilaan että puutarhoihin.

 

Villa Ephrussi de Rotschild on italialaistyylinen huvila, jonka rakennutti Béatrice Ephrussi. Béatrice oli ranskalaisen Rotschildin pankkiirisuvun tytär, joka avioitui niin ikään ranskalaisen pankkiirin Maurice Ephrussin kanssa vuonna 1883. Ephrussi oli alun perin ukrainalainen, syntynyt Odessassa 1849.

Avioliitto kariutui myöhemmin, huikentelevainen Maurice oli hankkinut itselleen ikävän taudin, jonka tartutti Béatriceen. Tämän vuoksi Béatrice ei tulisi saamaan lapsia. Maurice oli myös peluri, joka velkaantui suuresti. Lopulta Béatricen vanhemmat haastoivat hänet oikeuteen ja avioero astui voimaan 21 avioliittovuoden jälkeen vuonna 1904.

 

Seuraavana vuonna Béatricen isä kuoli ja tytär peri jyhkeän omaisuuden lisäksi myös arvonimen paronitar. Hän osti Cap Ferratista tontin, jonne alkoi rakennuttaa belle epoque -huvilaansa. Tontista oli muuten kiinnostunut myös Belgian kuningas Léopold II, mutta Béatrice voitti kisan!

 

Paronitar oli pikkutarkka ja vaativa rakennuttaja, mutta niinpä huvilasta tuli äärettömän upea. Hän oli intohimoinen taiteen kerääjä, joten villa on täynnä suurten mestareiden maalauksia, muutamia impressionistien maalauksia, renesanssihuonekaluja, Séversin ja Vincennesin posliinia ja 1700-luvun salonkeja.

     

 

Samaan aikaan huvilan kanssa rakennettiin puutarhat. Ja minkälaiset! Yhdeksän upeaa teemapuutarhaa, joissa mykistyneenä kuljin.

Eksoottisen puutarhan jättiläiskaktukset ulottuivat pitkälti pääni yläpuolelle. Firenzeläisestä puutarhasta nousivat upeat valkoiset portaat ylös kivipuutarhaan, jossa hennot malvat kukkivat kauniiden kiviveistosten ja gargoilien rinnalla (täällä opin, että gargoilit ovat kivisiä räystäskouruja tai ns. vedensyöksijöitä, jotka usein on muotoiltu eläin- tai fantasiahahmoiksi).

Sevresin puutarhassa solisi turkoosi vesi. Kyykistelin ihmettelemässä japanilaisen puutarhan lumpeita, mies istuskeli ranskalaisessa puutarhassa. Hän katseli suihkulähteiden tanssia Mozartin sävelten tahdissa. Jalkaterä naputteli rytmiä kiveyksellä.

 Béatrice-paronitar kuoli vuonna 1934 ja testamenttasi Villa Ephrussin Ranskan Taideakatemialle ehdolla, että siitä tehdään museo. Kiitos Béatrice!

 

Culinaire, Délicieux, Plaisant au Gout, Appétant

 

Ranskan kielessä on oivallisia sanoja kuvaamaan herkullista ruokaa. On meillä sellaisiakin kokemuksia, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan, kuinka hyvää juuri nautittu illallinen oli. Tälläkin matkalla söimme erinomaisen hyvin!

Jaa, yksi poikkeus oli. Lounastimme vanhassa kaupungissa meille aiemmin tuntemattomassa ravintolassa. Tilasimme artisokka- ja mustekalasalaatit. Mikä järkytys! Artisokat olivat niin kovia, että pelkäsin hampaani lohkeavan. Mies yritti selvitä kumimaisista lonkeroista, mutta luovutti jo ensimmäisen kohdalla. Olimme hämmentyneitä. Miten täällä voi tapahtua moista?

Tarjoilija pyörähti eteemme ja kysyi, miltä maistuu. Hah! Totesimme, että ei maistu. Emme todellakaan voi näitä syödä. Tarjoilija alkoi nöyrästi pahoitella ja kerätä annoksiamme pois. Hän sanoi, että tietenkään meidän ei tarvitse maksaa muut kuin juomat. Hyväksyimme diilin. Mies katsoi tarjoilijaa vakavana ja suositteli kokin vaihtoa. Tarjoilija kumarsi: ”Oui, monsieur, je suis désolé monsieur!”

 

Tuo ikävä kokemus oli siis poikkeus, ehdottomasti. Voisin suositella lukuisia ravintoloita, jotka eivät tuota pettymystä. Pääasiassa nautimme meren eläviä – tottakai! Kuvistakin voi päätellä, että mustekala eri muodoissaan on minun herkkuni. Kumpikaan meistä ei vieroksu myöskään simpukoita, äyriäisiä ja erilaisia kaloja.

         

Mainiot kokemukset meillä on puna-ahvenesta, merianturasta, sardiineista, makrillista ja turskasta. Ja tietysti Nizzassa on vähintään kerran nautittava Salad Niçoise, jossa kalana usein on tonnikala, mutta anjovisversionkin olen syönyt.

   

 

Roséviinin hehkutusta en voi enkä halua välttää. Se vaan on niin, että Etelä-Ranskassa ollessa juodaan roséta! Valikoima on huikea. Ostimme lähikaupasta parvekejuomaksi muutamia eri laatuja, eikä niistä mikään tuottanut pettymystä.

     

Ravintoloissa tarjoilijat onnistuivat suosittelemaan meille todella hyviä versioita. Pidimme kovasti siitä, että ravintoloissa oli vaihtoehtona myös puolen litran pulloja. Sellainen on juuri sopiva määrä kahdelle ruokailun yhteydessä.

     

Ihana ajatus, että pari tuliaisroséta on avaamatta. Kesää on vielä jäljellä!

Monta, monta hyvää ruokapaikkaa löysimme. Muutamassa italialaisessakin ravintolassa söimme erittäin hyvin, mutta toki Ranskassa suosimme erityisesti ranskalaisia ravintoloita. Tässä pari ravintolaa, joita lämpimästi suosittelen, jos käyt Nizzassa:

https://www.restaurant-lecurie-nice.fr/ nizzalaisia erikoisuuksia jo vuodesta 1945

https://www.marcelbistrochic.com/  paikallisia ja perinteisiä ruokia, ihana ilmapiiri

 

Marc Chagallin museo – toinen vakiokohteemme

 

Nyt siellä oli meneillään näyttely, joka toi esiin Chagallin herkkyyden runouteen ja ylipäänsä kirjoitettuun taiteeseen. Hän on kuvittanut suuren määrän kirjoja ja tekstejä. Raamattu-aiheiset teokset ovat varmaankin kaikille tutuimmat. Antiikin Kreikan näytelmistä kertovista töistä pidän paljon. Kesäyön unelma onkin jo taas ajankohtainen.

   

 

Museon suuressa salissa on aina näytteillä upeat, värikkäät ja isokokoiset Raamatun tapahtumista kertovat teokset. Jokaisella kerralla pysähdyn tutkimaan miehen luomiskertomusta.

Chagall upottaa usein maalauksiinsa paljon tapahtumia. Tässäkin teoksessa on kuvattu monta raamatullista elementtiä: käärme luikertelee Aatamin alapuolella, oikeassa alareunassa näen Eevan ja kuuluisan omenan, ylhäällä teoksessa pyörii aurinko, jonka säteet kohdistuvat moniin Raamatun henkilöihin, erityisesti juutalaisiin. Erikoisia eläinsymboleita en kaikkia ymmärrä. Ristiinnaulittukin sieltä löytyy, hänen lantiollaan on rukoilijan viitta, jollaiseen juutalaismiehet ovat pukeutuneet synagogassa.

Tällä teoksella Chagall on sanonut haluavansa muistuttaa toisen maailmansodan kauheuksista ja tuoda esiin laajempaa näkymää ihmisyyden historiasta.

Ikävä kyllä, parhaillaan kirjoitetaan jälleen kerran uusia järkyttäviä sivuja historiaamme. Museossa oli parhaillaan myös näytteillä (screenillä) ukrainalaisten pakolaisten valokuvia ja videoita heidän itsensä kertomina. Koskettavaa.

Kesäkuussa 2022 Taidekeskus Salmelassa näyttää olevan Chagallin näyttely, jonka sisältö näyttäisi olevan juuri noita kirjoitetun taiteen kuvituksia. Tapaammekohan siellä?

 

 

Côte d’Azurin lumo ei haihdu! À bientôt!

Tämä matkamme oli ylitsevuotavaisen tapahtumarikas. Saimme olla mukana myös paikallisten ihmisten riemuissa: seurasimme perheiden välistä kokkikisaa Albert I:n puutarhassa, paikallista elokapinaa Place Massenalla ja Matisse-museon puistossa keväistä kansaperinnejuhlaa La Fête des Mai.

Tässä kohtaa laitan tarinalle pisteen ja iloitsen ihanista kokemuksista. Merci beaucoup!

 

Onko sinuun tarttunut Côte d’Azurin lumo? Jos on, kerro kokemuksistasi!

Arvostan toki muitakin kommenttejasi! 💖