Joku saattaa ihmetellä, miksi lomailemme niin usein Etelä-Ranskassa. Eikö kannattaisi vaihtaa välillä kohdetta, kun maailmassa on lukematon määrä kiinnostavia paikkoja? Tottahan toki niin on ja toki me matkustamme muillakin seuduilla, mutta Provencen alue ja erityisesti Nizzan seutu ovat mieluisia ja haluamme palata sinne ajoittain. Tavoitteenamme ei ole bongata mahdollisimman monta maata ja kohdetta elämän aikana. Käymme siellä, missä viihdymme.

             

Jokaisella käyntikerralla olemme löytäneet uutta nähtävää ja koettavaa, sillä alueen historia on vaiheikas. Provence on kuulunut Ranskalle historiallisesti ajatellen vasta hyvin lyhyen ajan. Siitä tuli osa Ranskaa 1400-luvun lopulla, Nizza siirtyi ranskalaisten hallintaan vasta 1800-luvun lopulla.

Seudulla on vaikutteita antiikin ajan kreikkalaisista kauppiaista, jotka toivat alueelle kulttuurin ja maanviljelyn – oliivi- ja viikunapuut sekä viiniköynnöksen. Roomalaiset ilmestyivät seudulle myöhemmin ja heidän perujaan on hallintojärjestelmä, lait ja viljelymenetelmät. Aika ajoin alueelle tekivät hyökkäyksiä ja ryöstöretkiä niin idän barbaarit kuin Pohjois-Afrikan saraseenit. Näiden hyökkäysten vuoksi vuorille rakennettiin turvaksi linnoituksia ja kyliä – villages perchés. Rooman valtakunnan luhistumisen myötä frankit valloittivat Provencen, mutta italialaisuus elää seudulla vahvasti edelleen.

 

Monivaiheisen historiansa vuoksi mm. Nizzan kaupungin nimi vaihtelee eri kielissä. Kreikkalaiset pitivät kaupunkia siirtokuntanaan ja antoivat sille nimen Νίκαια (Nikaia), joka on peräisin voittoa tarkoittavasta sanasta nike. Roomalaiset nimesivät kaupungin Nizzaksi ja ranskalaiset ottivat käyttöön nimen Nice. Suomalaisten keskuudessa Nizza lienee yleisempi nimitys kuin Nice.

             

Pidämme matkoillamme Nizzaa tukikohtana sekä sen itsensä että sijaintinsa vuoksi. Nizzasta on erittäin helppo matkata ympäröiviin kaupunkeihin ja kyliin. Olen aiemminkin hehkuttanut näissä tarinoissani sitä, kuinka helppoa Ranskan Rivieralla on matkustaa julkisilla. Rannikon junayhteydet ovat sujuvat ja vuorille pääsee busseilla. Nizzan oma sisäinen liikenne on kätevä, bussit ja raitiovaunulinjat kattavat koko kaupungin. Me kuljemme Nizzassa jalkaisin, mutta lentokentältä ajelemme keskustaan kätevällä pikaraitiolinjalla nro 2.

 

Vieux Villen kujat ja torit

 

Majoitumme aina lähelle vanhaakaupunkia, koska maleksimme mieluusti sen kapeilla kujilla. Aluetta kutsutaan myös nimillä Vieille Ville, Vieux Ville ja Vieux Nice. Sen kaduilla kävellessä pääsee mielessään siirtymään ajassa taaksepäin, vilkkaat aukiot ja värikkäät talot ovat peräisin 1600–1700-luvuilta.

Place Rossettin aukiolla olemme lounastaneet usein La Claire Fontainen ravintolassa. Aukion toiselta laidalla on tunnettu Fenocchion jäätelöbaari, jossa saa aina jonottaa pitkän tovin vuoroaan. Jäätelö on ehkä kaupungin parasta, ei sitä koskaan ehdi edes kuvata.

             

 

             

Cours Saleyan tori on vilkas. Siellä paikalliset myyvät kukkia, hedelmiä, mausteita, vihanneksia aivan kuten kaikilla maailman toreilla. Cours Saleyan tunnelma on erityisen eloisa. Se on hyvin perinteinen ranskalainen markkinatori, jossa innokkaasti tarjotaan maisteltavaksi paikallisia erikoisuuksia. Torilla myydään myös paljon käsityötuotteita, koruja ja taidetta.

             

Tori on avoinna joka päivä, mutta maanantait on varattu kirpputoreille ja antiikkimarkkinoille. Tällä kertaa mukaamme ei tarttunut mitään, vaikka pitkään huvitimme itseämme siellä kuljeskellen. Sherrysettiä kyllä ihastelin. Keltaista luomusta en edes Marilynin innoittamana sovittanut.

           

 

Fête du travail – vapun viettoa ranskalaiseen tapaan

 

Vappu sattui kohdalle matkamme aikana. Ei haitannut, että silloin juuri satoi – tuli kotoinen olo. Sade oli miellyttävää ja lämmintä kesäsadetta, eikä satanut kaiken aikaa. Tiukimman sateen ajan pidimme fiestaa majapaikkamme parvekkeella. En osannut kaivata munkkia ja simaa, kun korvaavina herkkuina olivat roséviini, mansikat ja suklaa.

Vapun juhlinta Ranskassa poikkeaa meidän kevätriehasta. Ei näkynyt ilmapalloja, serpentiiniä eikä valkolakkeja, mutta työläisten juhla (Fête du travail) vappu Ranskassakin on. Istuimme Massenan aukion laidalla kahvilassa ja seurasimme äänekkäitä kulkueita. Vain murto-osa ranskalaisista työntekijöistä kuuluu ammattiliittoihin, mutta marssillehan aina voi lähteä riemulla mukaan. Hieman etäämpänä näkyi ja kuului vappuun kuulumaton pienehkö mielenosoitus Palestiinan tilanteesta.

             

Näkyvimmin vappuun Ranskassa kuuluvat kielot. Niitä myytiin paitsi toreilla myös puistoissa ja kadunkulmissa. Kieloja annetaan läheisille ihmisille kevään merkiksi – ja onnen antajaksi. He, ketkä eivät voi ojentaa aitoa ja elävää kieloa, voivat lähettää kielokortin vapputervehdyksenä. Kieloperinne johtaa 1500-luvulle, jolloin kuningas Kaarle IX sai onnea tuovan kielokimpun. Tästä innostuneena hän alkoi jakaa kieloja hovinaisille aina toukokuun 1. päivänä.

             

Kaarle IX:llä ei liene kuitenkaan mitään vaikutusta sille, että kielo valittiin Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967. Valinta tehtiin ihan kansanäänestyksellä Suomi-neidon 50-vuotispäivän kunniaksi. Muistanpa, että kielo oli kuvattuna kotimaisessa kymmenen pennin kolikossa. Sen tarina päättyi euron tuloon.

Kielon latinankielinen nimi on Convallaria majalis, jossa majalis tulee toukokuuta tarkoittavasta sanasta maius. Suomenkielinen nimi kielo tulee siitä, että sen lehdet ovat kielen muotoiset. Suomessa on tilastojen mukaan monta Kielo-nimistä lehmää!  Pidän nippelis nappelis -tiedoista, ne ovat hauskoja!

 

Gourdonin vuoristokylä – uusi tuttavuus

 

Ranskan Rivieralla on muutamia viehättäviä historiallisia hyökkääjien turvaksi rakennettuja vuoristokyliä – villages perchés. Nizzan matkoilla olemme usein käyneet Ezessä, joka on tunnetuin näistä huipuille rakennetuista muurien ympäröimistä pikkukylistä.

Tällä matkalla vierailimme meille aiemmin tuntemattomassa Gourdonin kylässä, joka on rakennettu yli tuhat vuotta sitten. Kylä nököttää vuoren huipulla yli 700 metrin korkeudessa kuin suuri linnunpesä.

 

Gourdonin kiviset talot on huolella kunnostettu ja entisöity. Kuljimme kapeilla tunnelmallisilla kujilla, joilla ei muita matkailijoita vielä paljon ollut. Sesongin alettua tilanne lienee erilainen. Matkustamme monesti sesongin ulkopuolella osin itsekkäistä syistä – vältämme suurten turistiryhmien ruuhkat. Toisaalta näin paikalliset matkailualan työntekijät saavat hieman tasaisemmin tuloja läpi vuoden. Ehkäpä samalla tasaamme ympäristöön kohdistuvia paineita?

             

Château de Gourdonin linnaan emme päässeet tutustumaan, se on avoinna vain ryhmille ja tilauksesta. Sen sijaan pikkuruinen kappeli oli liikuttavan kaunis.

             

 

 

Gourdonin kylässä on vain runsaat 400 asukasta, joista pääosa on käsityöläisiä. Heidän työpajoihinsa tutustuminen oli innostavaa. Mieluusti näissä kohteissa tuemme käsityön taitajia. Löysin itselleni kauniin rannekorun ja kotiparvekkeen seinälle eloisana kiipeilevän salamanterin. Taidokkaita käsitöitä kumpainenkin. Tuo isompi persoonallinen taideteos ei mahtunut laukkuihimme.

             

 

Nippelitietona kerron, että upean ja palkitun Les Misérables -elokuvan pääkuvaukset aloitettiin 8. maaliskuuta 2012 juuri Gourdonissa! Oletko nähnyt musikaalin? Mahtavat maskeeraukset ja lavastukset!

Kiharainen tie ylös vuorelle oli haastava, mutta eipä näyttänyt pyöräilijöitä haittaavan. Paluumatkalla ällistelimme heidän päätä huimaavaa vauhtiaan alamäessä – kapealla tiellä, jossa ei ollut minkäänlaista piennarta. Ranskassa pyöräily on kaikenikäisten äärettömän suosittu harrastus. Tänä vuonna intoa lisää se, että Tour de France -kilpailu päättyy Nizzaan.

             

 

 

Sininen rannikko

 

Côte d’Azur, Ranskan Riviera, Ranskan etelärannikko tai Etelä-Provence – kutsuttiinpa aluetta millä nimellä hyvänsä sen kirkkaat värit ja ainutlaatuinen valo vetävät puoleensa. Kuvataiteilijat kautta aikain ovat halunneet siellä työskennellä. Ja kyllä seudun tunnelma, vire ja elämänmeno  minua kirjoittajanakin kieltämättä innostaa. Niin – se on se lumo! Tällä reissulla en kirjoittanut muuta kuin some-löpinää, mutta ehkäpä jo syksyllä pääsen käsiksi muuhunkin.

 

 

Côte d’Azurin vedet ovat nimensä mukaisia, azurin sinisiä. Väreissä on kirkasta sinistä, tummaa sinistä, safiiria, turkoosia ja vihreää. Tiedetään, tiedetään, vesi itsessään ei ole sinistä! Sehän on väritöntä ja läpinäkyvää, mutta merivesi toimii valosuodattimena, joka imee itseensä auringon säteet. Tieteen kuvalehti kertoo, että säteet sisältävät laajan värivalikoiman punaista, oranssia, keltaista, vihreää, sinistä ja violettia. Vain sininen väri jatkaa matkaa jopa kilometrin syvyyteen ennen veteen imeytymistään. Kirkasvetisissä vesistöissä valo tulee keskimäärin syvemmältä, jolloin ne näyttävät sinisemmiltä. Ja kyllä ne näyttävätkin!

             

Nizzan kaupunki on mainiosti hyödyntänyt sinisyyttä. Kaupungin kuuluisimman rantakadun Promenade des Anglais’n tunnusmerkkinä ovat legendaariset siniset tuolit. Ne ovat olleet siellä jo kautta aikain. Olen kertonut niiden mielenkiintoisen tarinan ensimmäisessä Côte d’Azurin artikkelissani. Jos kiinnostuit, pääset lukemaan siitä täältä.

Tuolit toimivat edelleen alkuperäisessä tarkoituksessaan. Kulkijat levähtävät niissä ihaillen meren sinisiä aaltoja tai tarkkaillen ihmisiä. Heitä tällä vilkkaalla promenaadilla riittää: kävelijöitä, hölkkääjiä, pyöräilijöitä, auringon ottajia, uimareita, koiran ulkoiluttajia ja katutaiteilijoita. Tälle kadulle tullaan myös, kun halutaan ihan vain näyttäytyä.

           

 

Vettä löytyy Nizzasta muualtakin kuin rannasta, kaupungissa on valtavan paljon suihkulähteitä. Ulkoilemme usein Promenadu du Paillonilla, Nizzan keskuspuistossa. Se on rakennettu käytöstä poistettua viaduktia pitkin kulkeneelle junaradalle. Promenadin alkupäässä on kymmeniä suihkulähteitä, jotka ”tanssivat” tietyssä syklissä. Helteisinä päivinä ihmiset viihtyvät kauan niiden äärellä, lapset leikkivät veden peilissä säällä kuin säällä!

 

 

 

 

Kävellen Villefranch sur Meriin

 

Ennenkin olemme kävelleet Villefranch sur Merin vanhaan pieneen kaupunkiin, noin kuusi kilometriä Nizzasta itään. Matka itsessään on nousua ja laskua ja perilläkin pääsee kömpimään lukuisia portaita. Kaupunki on rakennettu jyrkkään rinteeseen, talot ovat värikkäitä – punaista, keltaista, oranssia ja minttua. Levähdyspaikan tuolit olivat yllättäen punaiset.

             

Rannan tuntumassa kohosi muhkea puolustuslinnake, tähden muotoinen La Citadelle. Linnakkeen juurella kulkiessa ei muotoa kyennyt hahmottamaan, mutta pieneksi se sai kulkijan itsensä tuntemaan.

             

 

Junalla Mentoniin

 

Edellisen päivän kävelyretken jälkeen päätimme junailla. Se on todella nopea, kätevä, edullinen –  ja ilmastoitu tapa kulkea pitkin rannikkoa. Mentonin aseman ympäristössä rakennettiin jotakin uutta, joten ulos- ja sisäänkäyntiä piti hetken etsiskellä. Miehen mielestä minulla on häkellyttävän huono suuntavaisto. Kohteenamme oli ranta, mutta minä jo astelin varmana päinvastaiseen suuntaan. Lyhyehkön keskustelun jälkeen myönsin erheeni ja läksin itseeni pettyneenä miehen perään. Merituuli ja upea miljöö elvyttivät mieleni.

Mentonia olen kuullut sanottavan Ranskan Rivieran kauneimmaksi kaupungiksi – jopa Ranskan helmeksi. Vehreät puistot ja puutarhat, värikkäät sahraminkeltaiset rakennukset ja upeat palatsit miellyttivät silmää. Kaupunki oli tunnelmaltaan rauhallinen, suuria turistijoukkoja ei näkynyt.

 

Lähdimme kapuamaan ylös keltaisia portaita, jotka veivät suoraan Saint Michael Archangen katedraalin aukiolle. Sieltä näki kauas ihanan siniselle merelle ja Italian rajalle saakka. Rajan jälkeen alkaakin Italian Riviera!

           

Legenda yhdistää Mentonin Aatamiin ja Eevaan. Kun heidät karkotettiin paratiisista, Eeva nappasi sitruunan ja kätki sen runsaisiin kullanvaaleisiin hiuksiinsa. He etsivät paikkaa kadotetun paratiisin tilalle – ja löysivät Mentonin, jonka hedelmälliseen multaan Eeva kylvi sitruunan siemenet. ”Oi taivaan hedelmä, kasva ja kukoista. Tämä puutarha on arvollesi sopiva.” Tarina voisi toki olla totta, sillä Mentonin puutarhat ovat upeat ja rehevät. Helmikuussa Mentonissa järjestetään vuosittain sitruunafestivaalit ja silloin tuota legendaa innokkaasti kerrotaan.

 

 

Kun oli aika etsiä lounaspaikkaa, jouduimme valinnan vaikeuteen lähinnä värien suhteen. Limen vihreää, hehkuvaa oranssia, vitivalkoista vai azurin sinistä?

   

 

Herkuttelua

Olen näissä tarinoissani aina hehkuttanut isosti ruokia ja juomia. Ja miksen olisi, olemmehan nauttineet niistä valtavan paljon. Tällä kertaa pidättäydyn ylitse vuotavista kertomuksista ja keskityn vain pariin herkkuun.

Ihastuin tällä matkalla burrataan. Tiedätkö tuon mozzarellajuuston näköisen valkoisen palleron, johon lirautetaan päälle oliiviöljyä? Sen lisukkeena tarjotaan rapeaa leipää, tomaatteja, salaattia, minttua, basilikaa, mansikoita – ja melkein mitä tahansa raikasta vihannesta.

           

Burrata valmistetaan italialaisesta mozzarellasta, joka venytetään pussiksi tai nyytiksi. Ennen sulkemista se täytetään juustomassalla ja kermalla (!). Kun juustopallon leikkaa halki, sen täyteläinen ja samettinen sisus valuu ulos. Ah, mitä herkkua! Suosittelen!

Parhaat burratat söin Nizzassa (Ravintola Le Grand Cafe de France) ja Villefranch sur Merissä (Ravintola Cave Nature).

Suomessa olen kohdannut burratajuustoa Hakaniemen hallin Lentävän lehmän juustopuodissa. Seuraavalla hallikäynnillä toivottavasti kohtaan sen uudelleen!

         

Toiseksi nostan jälleen esiin kaikki meren elävät. Niistä ei Ranskan rannikolla ole pulaa. Se, että saa äärettömän tuoretta meren viljaa lautaselleen, on kiitoksen arvoista. Kysyin miehen suosikkeja tältä matkalta. Sain odotetusti vastaukseksi ”kaikki, mitä mustekalasta oli kokattu, polpot ja squidet sun muut.” Toiseksi maininnaksi tuli tällä kertaa simpukkarisotto.

           

Provencen alueella kun olimme, suosimme paikallisia viinejä. Voi että, miten paljon oli valinnan varaa. Tässä muutama hyväksi maisteltu juoma:

           

           

Syksyllä uudelleen

 

Palaamme siniselle rannikolle lokakuussa suuremman lomasesongin jälkeen. Toivon löytäväni hyvän kirjoitusvireen, mutta ehdottomasti etsimme toki muutakin. Nizzasta reilusti länteen on Côte des Maures’n rantakaistale. Siellä Hyèresin kaupunki (lähellä Toulonia) on Välimeren lomakohteiden ”äiti”. Sieltä voisi jatkaa Touloniin asti tai nousta Mauresin vuoristoon hengittelemään.

Aiemmat Côte d’Azur -tarinani löytyvät näistä linkeistä:

Côte d’Azurin lumo

Côte d’Azurin lumo, vol.2

Côte d’Azurin lum, vol.3

Intiaanipäällikkö Seathl on pari sataa vuotta sitten kehottanut ”ottamaan matkalta mukaan ainoastaan muistoja ja jättämään taakse pelkkiä jalanjälkiä”. Viisas neuvo, joka kyllä nykypäivänä saa jopa ironisen sävyn. Emme voi olla ajattelematta, minkälaisia hiilijalanjälkiä taaksemme jää. Olemme opetelleet vastuullista matkailua jo pidemmän aikaa. Lentämisen kompensointi vaatii paljon tekoja. Onko sinulle tuttu tämä sivusto?

 

 

Millaisia matkakokemuksia sinulla viime aikoina on ollut? Pidätkö enemmän kotimaan matkailusta vai reissuista hieman etäämmälle? Niin tai näin, toivon kaikille mukavia ja omanlaisia retkiä. 👍