Lissabonin toukokuun lämpö oli miellyttävä, vaikka tuuli heilutteli helmoja reippaasti. Kaupunki nököttää Atlantin valtameren rannalla, Tejojoen suulla, joten navakoitakin tuulia saa kokea monesti.

Saimme tuta, että kaupungin historiallinen keskus on rakennettu seitsemälle kukkulalle. Kiipesimme jyrkkiä katuja ylös, toisia alas. Ahtailla kujilla astelimme portaita alas, toisia ylös. Kadut olivat mukulakiveä, laattaa tai mosaiikkia. Hyvät kengät olivat onnen tae näissä maastoissa!

 

     

     

Lissabonin tunnusmerkiksi ovat aikojen saatossa muodostuneet raitiovaunut ja erityisesti linja numero 28. Pikku ratikat kolistelivat menemään sitkeästi ja väsymättä katuja ylös ja alas. Kyyti ei näyttänyt olevan leppoisaa, sillä vaunut vaappuivat puolelta toiselle, rymistelivät, hytkyivät, kiihdyttivät ja jarruttivat vauhdikkaasti. Nämä elämykselliset kulkupelit olivat kaiken aikaa aivan täynnä, mutta ihmiset kyydissä iloisen näköisiä.

   

Isojen korkeuserojen vuoksi kaupunkilaiset kulkevat ratikoiden lisäksi myös hisseillä (elevadoreilla) ja kiskoköysiradoilla (ascensores).

Turistit suosivat tuk-tuk -takseja, joita oli modifioitu vaikka minkälaisiin teemoihin.

       

     

 

Lissabonin historia on värikäs. Kouluajoilta muistan oikein hyvin löytöretkeilijöiden menestyksekkäät matkat ja toisaalta valtavat ja tuhoisat maanjäristykset. Merkkejä näistä tapahtumista tuli kaupunkia kierrellessä monesti vastaan.

Vielä varhaisemmilta ajoilta oli näkyvissä maurien ja arabikulttuurin vaikutus vanhoina rakennuksina, linnoituksina, raunioina ja alueen nimistössä. Hotelimme sijaitsi Alfaman kaupunginosassa, nimi on peräisin arabian sanasta al-hamma. Sana tarkoittaa kuumaa lähdettä tai kylpylää. Niitäkin kaupungista löytyy!

Portugalin kieli kirjoitettuna muistuttaa paljon espanjaa, mutta puhuttuna aivan jotain muuta. Kurkussa rohisevat ärrät, sihisevät, terävät ässät ja erikoiset nasaaliäänteet kuulostavat kovin hankalilta oppia.

 

Gastronominen seikkailu

 

Miehen matkassa ollessani en koskaan pety ruokaan. Olemme molemmat kiinnostuneita paikallisesta ruokakulttuurista, mutta mies on näppärä löytämään juuri ne parhaat ruokapaikat.

Muutama suositus on heti tähän kirjattava. Nämä kolme ravintolaa olivat aivan lähellä hotelliamme:

Erinomainen perinteinen menu, josta tietenkin valitsimme meren herkkuja. Tarjolla oli monipuolisesti muutakin, erityisesti kasvisruokia oli useita vaihtoehtoja. Altarin väki oli äärettömän ystävällistä ja osaavaa. Lämminhenkinen paikka, hauska sisustus, valaisimet oli rakennettu kirjoista. Lisäpisteet kankaisille kirjotuille lautasliinoille!

         

 

Tänne kannattaa mennä sekä syömään että kuuntelemaan fadoa. Rento, intiimi ja hyväntuulinen paikka, jossa söimme perinteistä ja mutkatonta ruokaa. Minulla Bacalhau à Brás!  Fado-laulajia oli kaksi, nuori poika ja kokeneempi upea naislaulaja. Paikallisen yleisön tunnisti siitä, että he lauloivat tunteella mukana.

     

 

Tässäpä ravintola, joka näyttää hieman kotimaiselta torikahvilalta, mutta jossa ruoka osoittautui niin hyväksi, että piipahdimme siellä toisenkin kerran. Minulla tällä kertaa lautasella grillattuja pikku mustekaloja (lulasgrelhadas), jälkiruokana mansikoita ja madeiraa.

           

 

Meren antimia nautimme suurella ilolla

 

Portugalilainen ruokakulttuuri on niin minun mieleeni! Atlantin valtameren rannalla saa syödä kalaa ja mereneläviä monessa, monessa muodossa. Ja tuoreena!

Olen aina ollut turskan ystävä, joten Portugali antoi minulle kunnon kulinaarisen kokemuksen. Kuulin, että portugalilaisilla on oma turskaresepti jokaiselle vuoden päivälle. Siltä se todella vaikutti. Lyhyen visiittimme aikana en ehtinyt maistaa 365 ruokalajia, mutta kiitettävän monta kuitenkin, kuten kuvista voi päätellä. Kun ravintolan menussa huomasin sanan bacalhau (turska), valinta oli selvä. Turskaa oli grillattu, paistettu, paahdettu, leivottu ja ties mitä!

     

       

Kunpa Itämeri heittäisi Tanskan salmien kautta meidän Suomenlahdellemme oikein kunnon suolapulssin ihan vain turskan vuoksi. Tiedän kyllä, että pulssit olisivat tärkeitä koko ekosysteemille, happitilanne syvänteissä paranisi ja rehevöityminen vähenisi. Turska ja kampela ovat merkittävästi vähentyneet Suomenlahdella veden suolapitoisuuden vähenemisen myötä. Vielä 1980-luvulla jopa itäisellä Suomenlahdella saatiin runsaitakin runsaampia turskasaaliita. Tuore savustettu turskan seläke nautittuna rantakalliolla auringon laskiessa on menneiden aikojen suuri herkku!

Mies pääsi myös omien suosikkiherkkujensa äärelle. Mustekalaa oli tarjolla monella tapaa valmistettuna. Grillattu versio vei voiton, mutta myös petiscoina (tapakset) niitä söimme molemmat.

Täytyy muistaa, että Portugali on muinoinen siirtomaamahti, joten ruuanlaitossa on käytetty eksoottisia mausteita jo iät ajat. Löytöretkeilijät toivat mainetta ja rikkautta, ja Portugalin monien komeiden rakennusten sanotaan rakennetun ”pippurirahoilla”.

 

Makeita herkkuja ja aromikkaita juomia

 

Todennäköisesti tunnetuin portugalilainen jälkiruoka on pastel de nata -leivos, joka meille olikin uusi tuttavuus. Hyvänen aika, minähän jäin siihen koukkuun! Vaikutin varmaankin huolestuttavan riippuvaiselta näistä herkuista, koska mies lohdutti ja lupasi leipoa pasteleita, kun kotiudumme. Reseptejähän riittää!

Mies lunasti lupauksen viikko sitten. Olivathan ne herkullisia näin kotimaisista raaka-aineistakin valmistettuna. Tykkäsin. Kun mies esitteli eksoottisia leipomuksiansa nuorisolle ylpeänä, nämä totesivat: ”Joo, noita saa Lidlistä.”

Portugalin viinejä olemme jonkun verran suosineet kotimaassakin, mutta toki paikan päällä nautittuun viiniin tulee aina oma arominsa. Kaikki punaviinit saivat meiltä hyvät pisteet!

             

Vinho Verde on Portugalin suurin viinialue. Sen raikkaat ja lievästi kuplivat valkoviinit ovat monien suosikkeja. Minulle vinho verden valkoviini, jota myös ”vihreäksi viiniksi” sanotaan, jäi liian kepeäksi ja pirskahtelevaksi. Olikohan se myös hippasen liian makea?

         

Nyt kun mainitsin makeuden, sain kielelleni makumuiston ginhinjasta, tutummin ginjasta. Tämä portugalilaisten suosikkilikööri on valmistettu hapankirsikasta – joko tummanpunaisesta morello-lajikkeesta tai vaaleanpunaisesta amarellesta. Ginjaa sai mistä tahansa kioskista, kuppilasta tai baarista, mutta Lissabonissa on useita ginhinja-baareja, joissa paikalliset piipahtavat töihin mennessään. Me nautimme (monien muiden tavoin) oman ginjamme suklaakupeista, kätevää ja ekologista.

Ginjaa toimme ystäville tuliaisina muutaman pullon. Palaute oli makean myönteistä. 

 

Naapurustomme komeita rakennuksia

Matkamme oli verraten lyhyt, joten olimme kulkusalla pääosin Alfaman kaupunginosassa, jonka laitamilla majoituimme.

Castelo de São Jorge

 

Hotellimme naapurissa kukkulan huipulla sijaitsi huikea vanha linnoitus, joka on vanhin rakennus Lissabonissa. Castelo de São Jorge, Pyhän Yrjön puolustuslinnoitus on aikanaan rakennettu erinomaisen strategiselle paikalle. Sinne kannattaa kiivetä ihan näköalan, kauniin puutarhan, sakarareunaisten muurien ja riikinkukkojen vuoksi.

               

               

 

Linnoituksessa oli jännittävän oloisia portteja ja holvikaaria, jotka johdattivat aina uudenlaisille käytäville. São Jorge on toiminut keskiajalla myös kuninkaanlinnana. Mielikuvitus lähti liikkeelle ja aloin nähdä elävästi hoviväen ajanviettoa muurien sisäpuolella.

 

         

 

Praça do Comércio

Tämä aukio on ehkä kaupungin kaunein, ainakin se on suurin. Tällä paikalla sijaitsi aiemmin palatsiaukio Terreiro do Paço, joka hävisi totaalisesti vuoden 1755 maanjäristyksessä.

 

 

Nykyinen aukio noudattaa symmetristä ruutukaavaa, kuten koko nykyinen Lissabonin kaupunki. Rannassa aukion laidalla kahden pylvään väliset marmoriportaat laskeutuvat suoraan Tejoon. Tältä rantautumispaikalta valtiovieraat ja suurlähettiläät entisaikaan johdatettiin maihin. Nyt portailla istuskelevat niin paikalliset ihmiset kuin turistitikin.

Kun katsoimme aukiolta ylös riemukaaren huipulle, reunalla näkyi varpaita. Niitä lähdimme tutkimaan tarkemmin. Kiipesimme hissillä ja kaksilla jyrkillä portailla ylös ja pääsimme ihastelemaan upeata näköalaa kaupungin ja meren suuntaan. Alhaalla torilla ihmiset näyttäytyivät vaeltavina muurahaisina.

     

Reunalla olevat varpaat kuuluivat Urheudelle (Valor) ja Neroudelle (Génio), joiden päälle Kunnia (Glória) asetteli seppeleitä. Oma jalkateräni oli näiden kavereiden pikkuvarpaan kokoinen. Tunsin itseni kovin pieneksi ja vähäpätöiseksi.

 

       

Riemukaaren alemmalla tasolla seisoi Portugalin suurmiehiä esittäviä patsaita. Mieleeni jäivät Vasco da Gama ja roomalaisia vastaan taistellut sotilas Viriathus.

Praça do Comércion aukion laidoilla oli lukuisa määrä ravintoloita. Riemukaarelta kömmittyämme alas istahdimme niistä yhteen maistelemaan perinneherkkua pastel de bacalhauta. Että voikin turskapiiras olla maukasta!

 

Casa dos Bicos

 

Arkkitehti on saanut vapaat kädet luodessaan tämän palatsin rikkaalle kauppiaalle 1500-luvulla. Renesanssia ja emanuelintyyliä on luovasti yhdistetty, ja julkisivu on päällystetty timantin muotoisilla kivillä. Tämä ”piikkitalo” on yksi harvoista rakennuksista, joka säilyi ehjänä vuoden 1755 maanjäristyksestä.

             

Nykyisin talossa toimii José Saramago -säätiö, joka esittelee nobelkirjailija Saramagon elämää ja työtä. Myönnän, että yhtään hänen teostaan en ole lukenut, mutta yhden hänen ajatuksensa poimin reissultani mukaan:

”Sydämestä tulleita sanoja ei sanota koskaan, ne jumittuvat kurkkuun ja ne voidaan lukea vain henkilön silmistä.”

Osaisitko suositella, mistä kirjasta kannattaisi aloittaa tutustuminen Saramagon tuotantoon?

 

Lissabonista lounaaseen

 

Käytimme yhden päivän retkeilemällä Lissabonin ulkopuolella. Kävimme Sintran ja Cascaisin kaupungeissa ja paluumatkalla Cabo da Rocan majakalla.

 

 

Sintran satulinna

 

Sintran kaupunki sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Lissabonista. Siellä halusimme pääasiassa nähdä Palácio de la Penan, uusromanttisen maailmanperintökohteen. Kokemus oli huikea. Palatsin ensimmäisten asukkaiden elämästä ei puuttunut dramatiikkaa.

Henkilöt: Ferdinand II ja Maria II, Portugalin kuningaspari

Tapahtuma-aika: 1800-luvun puoliväli

Tapahtumapaikka: Palácio da Pena, Sintran kaupunki

Ferdinand rakasti nuorta Maria-vaimoaan niin paljon, että halusi rakennuttaa tälle linnan kesänviettoa varten. Paikka rakennukselle löytyi Sintran kukkuloilta. Vuorella oli keskiaikaisen luostarin jäänteitä. Ferdinand osti luostarin rauniot ja ison palan maata. Hän palkkasi kuulun arkkitehdin suunnittelemaan linnaa, mutta yhdessä Marian kanssa he tekivät lopulliset sisustus- ja tyyliratkaisut. Rakentaminen kesti kaikkiaan 12 vuotta, ja uurastuksen jälkeen paikalle kehkeytyi eksoottisen romanttinen ja värikäs Penan palatsi.

Maria ei ehtinyt muuttaa palatsiin. Hän menehtyi lapsivuoteeseen synnyttäessään yhdettätoista lastaan. Maria oli kuollessaan vain 34-vuotias.

Ennen avioliittoaan Ferdinandin kanssa Maria oli naitettu 16-vuotiaana Leuchtenbergin herttualle Augustelle, mutta nuori vaimo jäi leskeksi muutamia kuukausia häiden jälkeen. Dramatiikkaa kerrakseen!

 

Penan palatsissa käy vuosittain pari miljoonaa ihmistä ihmettelemässä ja ihastelemassa sekä upeaa linnaa että sen värikästä historiaa.

Palatsi on rakennettu 1800-luvun puolivälissä yli 500 metriä korkealle jyrkänteelle, josta se näkyy kauas alas laaksoon. Linna on värikäs, vahvaa keltaista ja punaista sekä kirkasta sinistä mosaiikkilaatoissa. Ferdinand ja Maria ihailivat 1800-luvun romantiikan aikakautta, mutta halusivat linnaan myös vaikutteita islamilaisesta rakennustaiteesta.

 

     

     

     

 

Penan palatsin jälkeen laskeuduimme Sintran keskustaan lounaalle. Löysimme ravintolan, jonka nimi muistutti mukavasti Côte d’Azurin reissujamme: Cafe Paris.

Nautimme lounaan terassilla (minulla kauden kasviksia), mutta toilettikäynti paljasti sisätilojen hulppeuden: katossa oli komeita freskoja, seinissä marmoria ja peilikehykset olivat kultaisia. Astuin siis suoraan 1700-luvun palatsimiljööseen! Häveliäisyyteni esti kuvaamisen sisätiloissa.

               

 

Sintrassa maistelimme litrahinnaltaan matkan kalleinta ginjaa. Pieni sormustimen kokoinen suklaakuppi maksoi yhden euron. No, isompiakin paheita voi olla! Kirsikkainen maku huulillamme jatkoimme matkaa Cabo da Rocaan.

 

Cabo da Roca

 

Täytyipä kulkea Euroopan mantereen läntisimpään pisteeseen Cabo da Rocaan oppiakseen, että Portugalin kansalliseepos on Os Lusíadas ja että sen on kirjoittanut runoilija Luís Vaz de Camões.

Kuinka monta kansalliseeposta Kalevalan, Odysseian, Kalevipoegin, Nibelungin laulun ja Gilgamesin lisäksi tiedän? En yhtäkään enempää.

Os Lusíadas tarkoittaa portugalilaisia (Lusitania oli muinaisen Rooman provinssi, joka sijaitsi pääosin nykyisen Portugalin alueella). Eepoksen päähenkilö on Vasco da Gama. Teos kertoo hänen tutkimusmatkastaan Intiaan ja takaisin kotimaahan.

Mielenkiintoista on myös se, että Camões pyrki osoittamaan lusitaanien sukujuurten johtavan Odysseukseen ja että Lissabon olisi Odysseuksen perustama satamakaupunki nimeltään Olyssipo (Odysseus on latinan kielellä Ulysses). Tokihan Lissabonin antiikin aikainen nimi oli Olissipo, joten mene ja tiedä! Nimi näkyi tiuhaan Lissabonissa, mekin asuimme Olissippo-nimisessä hotellissa.

Luís de Camoes kirjoitti eepoksessaan Cabo da Rocasta näin (majakan seinältä napattu ja avustettuna käännetty):
“… onde a terra se acaba e o mar começa, esta e ditosa patria, minha amada.”
”… täällä, missä maa loppuu ja meri alkaa, on onneni maa, kotini ja rakastettuni.”

     

Tuohon aikaan maan ei tiedetty olevan pyöreä. Lusitanialaiset uskoivat elävänsä maailman reunalla. Saattoi olla ylevä tunne! Vai pelottava?

Cabo da Rocassa koin elämäni vahvimman tuulen. Etukenossa tuulta päin hoipertelin lähemmäs jyrkkää rantaa, joka oli turvallisesti aidattu. Kohtalokkaita putoamisia siellä on ikävä kyllä tapahtunut, seikkailunhalu on joillekin jäätävä vimma.

 

Kuvaaminen tuulessa oli lähes mahdotonta kameran heiluessa, mutta pari kohtalaista otosta syntyi. Kauempana jyrkänteeltä levisi valtaisa mehikasvimatto. Viikunapäivikki on tuolla seudulla agressiivisesti leviävä vieraslaji.

         

 

Cascais

Tähän kaupunkiin jaksoimme vilkkaan päivän jälkeen tutustua vain pienen hetken. Cascais oli viehättävä pieni rantakaupunki, jonka puistot ja bulevardit olivat kauniita. Aikoinaan se on ollut monien aristokraattien suosima lomakohde.

Kaupungissa on toistakymmentä rantaa, joissa erityisesti harrastetaan surffausta. Rannat ovat kauniita, aallot suuria ja ”repeileviä”. Atlantin valtameri on hyvin aktiivinen eli aaltoja riittää joka päivälle.

 

Yhden asian sentään erityisesti halusimme kokea: Santinin jäätelöt. Yli 70 vuotta sitten italiasta saapunut Attilio Santini avasi ensimmäisen artesaanijäätelökauppansa Portugalin Tamarizissa. Attilio oli jäätelöntekijä jo kolmannessa polvessa. Hänen isoisällään oli jäätelökauppa Itävallassa ja isällään Italiassa.

Kaikki nämä vuosikymmenet Santinin reseptit ovat pysyneet samana. He käyttävät jäätelöissään vain tuoreita hedelmiä, marjoja ja luonnollista alkuperää olevia aineksia. He eivät lisää makuihin väri- tai säilöntäaineita, ja jokainen vaihe on käsityötä.

Tämähän oli koettava! Etsimme katunäkymästä Santinin punavalkoraidallista logoa, mutta pitkä ihmisjono kadulla lopulta oli se, mikä paljasti jäätelökaupan sijainnin. Monet portugalilaiset sanovat, että ”mennään syömään Santini” sen sijaan, että sanovat menevänsä jäätelölle.

         

Mekin söimme nimenomaan Santinin! Maku ja koostumus olivat suun mukaiset ja kaupan tunnelma jonoista huolimatta kiireetön.

Kiireettömyyden tunne oli vallalla meillä koko matkan ajan.

Niin se on aina miehen matkassa!

 

Jos menet Lissaboniin,

• käy ihmeessä Sintrassa
• syö hyvin ja paljon
• maleksi viehättävillä ja rosoisilla kujilla
• laita jalkaasi mukavat kengät
• vältä steriilejä kauppakatuja, joiden varsilla on täsmälleen samoja kauppaketjuja kuin missä tahansa muussa kaupungissa
• maistele viinejä
• mene kuuntelemaan fadoa

Jos menisin uudestaan Lissaboniin,

• kävisin keramiikkamuseossa ihmettelemässä, mistä kaupungin kaikki kauniit mosaiikit (azulejot) ovat saaneet alkunsa
• tutkisin tarkemmin Belémin kaupunginosan, jossa on parhaiten näkyvissä Portugalin historian suuruudenajat ja suurten löytöretkien kulttuuriperintö
• kiipeäisin Cristo Rein patsaan jalustalle ihailemaan maisemia, näin olisin kohdannut jo toisen maailman kolmesta Cristo Reista
• tekisin parin päivän retken Portoon

 

Ehkäpä olet sinäkin käynyt Lissabonissa. Mikä on mieluisin ja toisaalta yllättävin kokemuksesi sieltä?

Jos haluat, voit kommentoida reissutarinaani tai omia matkamuistojasi tuonne kommentteihin. Niitä on aina mukava lukea. 

Voit kirjoittaa koko nimelläsi, etunimelläsi, nimimerkillä – aivan kuten haluat. 😊 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista, en myöskään pidä mitään sähköpostilistaa.