Muutama vuosi sitten lennähdimme heinäkuisena aamuna Itävaltaan. Aamulennot ovat parhaita! Ensimmäinen päivä perillä on silloin jo aito lomapäivä. Laskeuduimme sopivaan aikaan Innsbruckiin, josta jatkoimme matkaa bussilla pieneen Zell am Seen kaupunkiin. Ihana, kaunis ja siisti kaupunki, jonka keskustan otimme haltuun tulopäivänä. Tuhdilla makkaralautasella ja isolla oluella päästiin paikalliseen tunnelmaan. Käsekrainer-makkara maistui minulle!

Majoituimme pieneen ja kotoisaan pensionaatti Alpenroseen, jonka emäntä Anne oli uskomattoman kärsivällinen ja ystävällinen. Pensionaatin pihaa vartioi (puoliunessa) turjakkeen oloinen vanha mäykkäherra, joka ei suuremmin pitänyt lukua tulijoista tai menijöistä. Rapsutuksiin se toki oli aina valmis, jos ohikulkija äärelle pysähtyi. Lähetimme herrasta kuvan kotimäykälle, jonka elämänasenne on kovin samanlainen. Taitaa olla enemmän rotu- kuin kulttuurikysymys.

Alpenroseen oli majoittunut runsaasti motoristeja, jotka pakkautuivat aamiaiselle kankeissa nahkaisissa ajoasuissaan. Paikka oli myös polkupyöräilijöiden suosiossa. Kuuntelimme häkeltyneinä, kuinka uskomattoman pitkiä päiväreittejä he ajoivat vuoristossa! Toivottavasti pysähtyivät maisemistakin nauttimaan. Meidän suunnitelmanamme oli patikoida ja pyöräillä. Alpeille mentäisiin jalan, alavimmille maille pyöräillen.

Patikkaretket

Seuraavana aamuna Annen mahtavan aamiaisen jälkeen lähdimme ensimmäiselle patikkaretkelle rotkoille. Bussilla ajelimme lähtöpaikkaan Hirschbichlerin kylään. Piipahdimme vähän Saksan puolellakin, kun rajapyykki yllättäen tuli vastaan. Itävallan puoleisia rinteitä kuitenkin lähdimme nousemaan ylös. Paikalliset asukkaat olivat heinänteossa. Tekniikka vuoristorinteillä oli toinen kuin kotimaan heinäpelloilla. Heiniä ei koottu seipäille kuivumaan vaan niitä leviteltiin pitkin nurmirinnettä kuivumaan. Ei näyttänyt heinänteko helpolta edes katsojan silmissä.

Kuljimme ylöspäin vain kohtuullisesti ja totutellen. Alastulo rotkon pohjalle oli hieman hankalampi, mutta rotkojen pohjalla oli jännittäviä näkymiä. Kävelimme purojen pohjilla ja kurkimme kallioseinien aukoista ylös valoon.

Päätimme reitin takaisin Hirschbichlerin kylään ja nautimme gasthausissa lounaaksi gulassikeittoa. Mies halusi jälkiruuaksi apfelstrudelin. Aika paljon oli siinä omenaa ja vaniljakastiketta! Toki mies sen oli ansainnut.

Rotkovaelluksen reitti ei ollut vaativa, sopi hyvin aloitusreissuksi. Siksipä iltapäivällä meillä oli vielä virtaa pyöräillä järven ympäri ennen illallista. Kierrokseen ei mennyt kauan, Zeller-järvi on pituudeltaan noin neljä kilometriä, leveyttä kilometrin verran. Kaunista ja miellyttävää oli, mukavasti virisi ruokahalu.

Kun uusi aamu koitti, lähdimme kohti Schmittenhöhen huippua (1965 m). Se on helppo vuorikohde, jonne pääsee myös kabiinihissillä. Mekin kevensimme alkua sen verran, että nousimme pienen matkan hissillä ja jatkoimme loppumatkan patikoiden ylös. Huipulta oli uskomattoman kauniit maisemat Zeller-järvelle. Rohkeita varjoliitäjiä ihailimme vain kauempaa. Kolmen tunnin kävely alas tuntui edelleen hyvältä.

Illalla pistäydyimme syömässä maalaistunnelmaisessa Steinerwirt-ravintolassa, josta mieleen jäi raffit puulattiat. Nyt oli maistettava wieninleikettä. Mies oli päättänyt tämän matkan aikana arvioida lopullisesti, kumpi schnitzel on parempi: vasikasta vai porsaasta valmistettu. Kumpi on oikeaoppinen? Vai onko sillä väliä? Eikö maku ratkaise? Tänään oli vuorossa vasikka.

Kitzsteinhornin reissulla päästiin tositoimiin, vaikka ylös ei mentykään jalkapatikalla. Bussikyydillä kuljimme Kaprunin läpi Kitzsteinhorniin ja sieltä kolmella kabiinihissillä lumirajalle. Huikeat maisemat! Iloisia ihmisiä oli paljon liikkeellä. Siirtyminen kesästä talveen tuntui hauskalta!

Alas lähdimme omin jaloin. Näkymä tulevasta reitistä oli kutkuttavan haastava, sillä kohde ei ollut vielä edes näkyvissä. Patikkareiteissä oli valinnan varaa. Samoin maastopyöräreiteissä. Mitä kautta mentäisiin?

Valitsimme erään kutsuvalta näyttävän pyöräilyreitin. Valitsimme väärin! Alku oli vallan mainiota kulkua, mutta yllättäen polku kapeni polkupyörän mentäväksi uraksi. Paikoitellen uraan ei mahtunut edes vaelluskenkä. Pientareet olivat vaikeakulkuisia, sieltä ei helpotusta löytynyt. Alkoi sataa vettä. Se virkisti hikistä kehoa, mutta teki kulku-uran niljakkaaksi. Pikkuhiljaa hiljaisina etenimme alaspäin. Miehen keltainen sadeviitta edelläni oli hyvä kiintopiste.

Matkan varrella näimme lampaita, alempana myös lehmiä. Kolmen tunnin laskeutumisen jälkeen näkyviimme ilmestyi alhaalla ihan oikea tie. Haa, selvisimme! Bussipysäkkiä etsiessämme kohtasimme lehmälauman, joka oli tarpomassa laitumelta iltalypsylle kotitilalle. Väistimme suosiolla. Eläimet astelivat määrätietoisesti ja tien täydeltä vastaan. ”Pruuii, seeee”, sanoin hillitysti yhdelle nupopäälle. Ei se mitenkään reagoinut. Puhuin vierasta kieltä. Bussimatkalla kaupunkiin alkoi hillittömästi naurattaa. Wau, olipahan alastulo!

Iltaschnitzelin jälkeen piipahdimme kaupungille ja osuimme kyläjuhlille. Nahkahousujen pyörähtely torvimusiikin tahdissa oli hauskaa seurattavaa. Ilta päättyi huikeaan ilotulitukseen tummalle taivaalle. Ei onnistuisi Suomen kesän valoisissa illoissa.

Pyöräretkiä

Kaupungista oli helppo löytää polkupyörävuokraamo. Valittiin näppärät maastopyörät ja lähdimme rullailemaan itään. Halusimme tehdä kierroksen Maria Almin kylän kautta Saalfeldeniin ja sieltä takaisin Zell am Seehen. Reitti kulki mukavassa maaseutumaisemassa. Muutaman kerran pysähdyimme juoma- ja lepotauoille pienissä hiljaisissa kylissä.

Maria Alm oli todella viehättävä ja pieni noin 2000 asukkaan kylä. Hiljennyimme hetken kirkossa. Wallfahrtskirche on yksi kauneimmista näkemistäni katolisista kirkoista. Se on vuorten ympäröimä pyhiinvaelluskirkko, jonka mahtavan korkea torni piirtyi hienosti vuorijonoa vasten. Kirkkopihalla kannattaa myös ehdottomasti käydä. Maria Alm on kokemisen arvoinen kohde!

Pyöräilimme reipasta vauhtia vilkkaaseen Saalfeldeniin kaupunkiin. Sinne emme jääneet pidemmäksi aikaa, iltapäivä oli jo pitkällä. Kun Zell am Seen seutu tuli näkyviin, mies sanoi olevansa nälkäinen. Vei sanat suustani.

Illallistimme Villa Grazy Daisyssa. Paikka oli suosittu, tunnelma oli nuorekas. Istuimme terassilla ja katselimme järvelle. Mies söi simpukoita valkoviinikastikkeessa.  Schnitzel-kisa oli vielä ratkeamatta.

Välipäivä Salzburgissa

Pidimme liikkumisessa välipäivän ja lähdimme bussiretkelle Salzburgiin. Historiallinen kaupunki oli täynnä turisteja, solahdimme helposti joukkoon. Kun lapsena kävin katsomassa Sound of Music-elokuvan monta kertaa, ei tullut silloin mieleeni, että voisin joskus kuljeskella samoissa maisemissa. Ihastuin ajatukseen!

 

Mozart tuntui kulkevan vanhan kaupungin kujilla vastaan. Oli Mozart-suklaata, Mozartin nimeä kantavia kahviloita, Mozart-marsipaania, Mozart-lippiksiä, opastettuja Mozart-opaskierroksia ja tietysti konsertteja.

Salzburgin linna, Festung Hohensalzburg oli kiipeämisen arvoinen rakennus. Linnoituksesta oli hienot näkymät kaupungin joka suuntaan. Väki kiersi verkkaan näköalatasanteelta toiselle. Linnoituksessa oli useita museoita. Kävimme siinä, missä esiteltiin kidutusvälineistöä. Mieleen jäivät juoruilupäähineet, jotka edustivat henkisen kidutuksen lajia. Mikäli henkilö syyllistyi muiden panetteluun tai levittämään jostakusta juoruja, hän pääsi sisäpihalle häpeäpaaluun kaikkien ivailtavaksi. Päähine ei ollut kunnian kruunu.

 

Päiväkahvi nautittiin tietysti ja totta kai Cafe Sacherissa. Jos aitoa salzburgilaista sacherkakkua pääsee kerran elämässä maistamaan, tilaisuutta ei voi ohittaa. Sachertorten resepti on lähes 200 vuotta vanha ja se on suvun suuri salaisuus. Jostain kuitenkin on tihkunut tieto, että siinä käytetään useita suklaalajeja. Lisukkeena on oltava kermavaahtoa. Mies häpeilemättä jätti sen syömättä. Paheksuin syvästi asiaa.

Rentoa viimeistelyä

Viimeisen kokonaisen lomapäivän vietimme kiertäen Zeller-järven rantoja. Ohjelmassa oli leppoisaa fiilistelyä, virkistäviä juomataukoja, kevyttä lounasta ja himpun verran shoppailua. Illalla panostimme ruokailuun. Ravintola Zum Hirschen oli miellyttävä kokemus. Alppityylinen sisustus ei ollut päällekäyvää, palvelu oli ystävällistä ja ruoka – no, ihan mahtavaa. Listalla oli schnitzeliä, mikä aiheutti lievää kisajännityksen nousua. Mikä tulee olemaan kisatuomarin päätös?

Aamulennolla kotiin päin listasimme hyvillä mielin matkan helmikohdat:

• Maisemat! Niiden kauneus hiljensi meidät, missä tahansa kuljimme. Lisäksi ympäristö oli kaikkialla täydellisen siisti ja hoidettu.
• Viikko oli ihanteellinen yhdistelmä liikuntaa ja lepoa.
• Huumori ei pettänyt missään kohtaa.
• Mies julisti vasikan voittajaksi.

Oletko käynyt näillä Itävallan seuduilla? Ovatko kokemuksesi samanlaisia? Olisi myös mukava tietää, mistä jäimme paitsi. Ei näet koskaan tiedä, milloin päädymme näille seuduille uudelleen!

Kirjoita toki kommentteja tai lähetä sähköpostia!

Voit kommentoida koko nimelläsi, etunimelläsi, lempinimelläsi, avatarillasi tai nimimerkillä. Kommenttisi tulee suoraan minulle, vasta sen jälkeen julkaisen sen näkyviin kommentteihin. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista, en myöskään pidä mitään sähköpostilistaa.