Seuraan filosofi Frank Martelan blogia, jossa hän toteaa ”pyrkivänsä ymmärtämään ihmisyyttä ja hyvän elämän ehtoja niin yksilöllisellä, ihmistenvälisellä kuin kollektiivisellakin tasolla”.

Erityisesti pidän hänen näistä pohdinnoistaan:

• Mikä tekee ihmisen onnelliseksi?
• Mitkä asiat elämässä ovat itseisarvoisesti tavoittelemisen arvoisia, mitkä vain välineitä?
• Mistä syntyy sisäinen motivaatio ja aito innostus tekemiseen?

Toinen mielenkiintoinen aihe on hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Siinäpä ajankohtainen teema! Uskonnoissa, saduissa ja poliittisessa propagandassa maailma näyttäytyy hyvän ja pahan kamppailuna. Martelan mielestä ihmiskunnan perimmäisessä vastakkaisasettelussa on kuitenkin kyse vallasta.

No mutta! Tämän stoorin tarkoitus ei ollut syventyä näihin teemoihin, vaan leikkiin. Siitäkin Martelalla on sanottavaa, sillä hänen mielestään leikki ei ole ainoastaan lasten hauska juttu, vaan osa ihmisenä olemista.

Samppanjasiskoilla löytyy aikaa leikkihetkiin! Tällä kertaa mukana leikissä oli myös kolme adjutanttia, joiden rooli samppanjapullojen kantajina, suojakaapuihin piilottajina, taitavina avaajina ja kanssanauttijoina oli merkittävä. Kiitos siitä!

Päätimme yhdistää kesäkuussa peruuntuneen samppanjatastingin rapujen maisteluun. Heti alusta oli selvää, että leikkisästi mennään! Emme noudattaneet lainkaan pilkuntarkasti ns. vertailevaa tastingia, mutta kovasti vertailimme!

Tähän kohtaan on pakko siteerata Martelaa: ”Keskeistä on, että leikissä leikki itsessään on oma päämääränsä ja kaikki hyvä, mitä se tuottaa, on lopulta vain sivutuote.”

Meille istuminen puutarhassa yhteisen pöydän ääressä tuotti ylettömän paljon sellaista, mitä ei pelkiksi sivutuotteiksi voi määritellä.

Samppanjasisko Riitta oli valinnut maisteltavaksemme neljä juomaa, jotka kaksi adjutanttiamme muilta salassa tyylikkäästi piilottivat huppujen alle ja numeroivat ne. Kolmas adjutanteistamme oli laatinut meille monipuoliset arviointilomakkeet, joihin kieli keskellä suuta kirjasimme kukin omat arviomme maisteluvuorossa olevista kuohuvista.

Onneksi ei tarvinnut vertailla tunnistustaitoja, sillä kukin maistaa aina omalla tavallaan oikein! Jokainen antoi kullekin juomalle omat pisteensä, jotka sitten matemaatikkoinen adjutantti laski helposti päässään yhteen. Ei päissään!

 

             

 

Ensimmäinen piilopullo, jonka kyljessä oli numero neljä, avattiin riemulla. Jos ensimmäinen lasillinen noin kaiken kaikkiaan maistuu aina parhaimmalta, onko se enne tässä kisassa? Ja onko tuo ensimmäisen lasillisen hurma vain myytti?

Kun oli tutkittu kuplien määrä, nuuskuteltu tuoksua, maisteltu hedelmäisyyttä, hapokkuutta ja kaikkea mahdollista suutuntumaa, pyöräytettiin numerot taulukkoon. Sitten jo leikattiin palat mehevästä juustopiiraasta. Tämä piilopullo tyhjeni piiraan kanssa, ja yhdistelmä toimi mainiosti.

 

Toiseksi pulloksi adjutantin käteen osui numero kolme. Sen poksahdus oli lupaava! Maku oli erittäin kuiva, juuri omaan suuhuni sopiva – tunnistin jopa mineraalisuuden. Muistutan, että en ole näissä asioissa asiantuntija, mutta osaan sanoa, mikä maistuu hyvälle!

Kirjausten jälkeen pääsimme maistelemaan ihanan pehmeää kukkakaalikeittoa. En tiedä, mitä viiniä joku besserwisser olisi kukkakaalikeitolle suositellut, mutta tämä kuiva ja hieman sitruksinen – toistaiseksi nimetön juoma sopi keitolle erittäin hyvin.

 

Kun ravunpyrstöt (näppärä tapa välttyä suttuiselta näpertelyltä), paahtoleivät ja yrttivoi kannettiin pöytään, adjutantti hamuili käteensä seuraavan pullon. Sen raputeemaisen mekon helmaan oli piirretty numero yksi. Olisiko tämäkin enne?

Tähän mennessä kaikilla kierroksilla olimme ihmetelleet, kuinka Riitan lasissa kuplat suorastaan riehakkaasti poreilivat. Meillä muillakin niitä toki näkyi, mutta Riitta jotenkin houkutteli kuplia esiin meitä muita paremmin.

                 

Tämä juoma osui mielestäni nappiin juuri rapujen kanssa, joten pisteitäkin heltyi. Juoma oli erittäin kuiva ja hapokas ja olin tunnistavinani joitakin mausteita. No, ihan en osannut yksilöidä, mitä ne olivat, mutta kihelmöivät kivasti kielelläni.

Leikkimme oli kääntymässä jälkiruokavaiheeseen, joten oli aika korkata viimeinen pullo. Jaahas, nyt ei enää kuplinut Riitallakaan! Mitä ihmettä? Makeutta kyllä löytyi, samoin jotenkin omenaisuutta – johtuiko siitä, että lähistöllä oli useita hienosti hoidettuja omenapuita?

Tälle juomalle oli eduksi olla viimeinen. Sydämemme olivat aiemmista juomista ja herkullisista ruuista avautuneet kaikelle sille hyvälle, mitä ympärillämme oli, joten kuplien vähäisyys annettiin anteeksi. Siis noin teoriassa annettiin, käytännössä pisteitä ei herunut sitten kuitenkaan.

 

Hieman toinnuttuamme oli aika laskea pisteet. Eniten pisteitä sai pullo numero 3, toiseksi kipusi numero 4, kolmantena numero 1 ja neljäntenä numero 2. Fanfaarien soidessa adjutantti kaivoi helmojen alta näkyviin meille nautintoja tuottaneet tyypit. Ja tässä ne ovat saatujen pisteiden mukaisessa järjestyksessä:

Voittajaksi kiipesi tällä kertaa Bollinger Special Cuvee Chanpagne Brut. Hieman vähemmällä pistemäärällä kakkoseksi tuli Pascal Doquet Diapason Grand Cru, kolmanneksi Le Bullet Chanpagne Brut. Viimeiseksi jäi vähäkuplainen Prosecco Pasqua, mikä meitä kovin hauskutti! Mies totesi, että jos emme erota proseccoa samppanjasta, voimme aivan hyvin juoda proseccoa lopun ikämme!

Mutta ei Prosecco Pasqua kuitenkaan pisteittä jäänyt. Olinhan epähuomiossa antanut sille Pascal Doquet’n pisteet!

Vertailevan tastingin lopussa yleensä pohditaan jälkimakua ja tehdään päätelmät. Rapusamppatastingimme jälkimaku on miellyttävä ja lämmin ja voimakas. Samppanjasisko Ulla on äärettömän taitava kokki!  Hänen tekemiään herkkujaan ei todellakaan voi nimetä pelkiksi leikin sivutuotteiksi, kuten kuvistakin voit päätellä. Ja miten ihana puutarha hänellä on!

Kaiken herkuttelun ohessa juttumme liikkuivat jonkun verran ajankohtaisissa asioissa – ei ikäviäkään aiheita täysin pääse ohittamaan, mutta pääsääntöisesti keskustelut virisivät hauskoista sattumuksista.

Edellisiä sukupolvia muistelimme myös. Heille ei ollut mahdollisuutta tämän kaltaisiin puutarhaleikkeihin. Sodanaikaisten sukupolviemme kokemukset eivät olleet mitenkään leikkisiä, mutta siitäkin huolimatta ihmiset yrittivät löytää leikistä ja hauskuudesta lohtua. Ehkäpä leikkisyys ja optimistisuus auttoivat kestämään vaikeita tilanteita? Onkohan se sitä resilienssiä?

On sanottu, että leikkimättömistä lapsista tulee hermostuneita ja ärtyneitä aikuisia. Mitä ilmeisimmin puutarhan pöydän ja kuplien ääressä ei nyt istunut leikkimättömiä lapsia. Tai sitten he olivat huomanneet, että hyödytön hauskanpito tekee mielelle ja keholle hyvää.

Rehellisesti tunnustan, että ihan kaikenlainen leikkisyys ei kuitenkaan minua innosta. Vieroksun esimerkiksi kiusallisia tutustumisleikkejä, yhteislauluja (ovatko ne leikkejä?), hääleikkejä (ihan kamalia), kananmunaviestejä ja tuolileikkejä. Auts! Riemukseni samppanjasiskojen rapukekkereissä ei lauleta snapsilauluja (onnekseni ei myöskään kipata nieluihin edes akvaviittia)! Helan går inte!

Filosofi Martelan kysymykseen ”Mikä tekee ihmisen onnelliseksi?” minulla on monia vastauksia, mutta yksi selkeimmistä on ystävien ilo!

Joka tapauksessa yhdyn kirjailija Oscar Wilden toteamukseen, että ”ihminen potee mielikuvituksen puutetta, jos hän ei keksi hyvää syytä juoda samppanjaa.” Se on juuri näin, vaikka Oscar muistetaankin aikansa kohujulkkiksena, joka kylpi samppanjassa mutta kuoli hylättynä tyhjätaskuna.

 

PS. Yksi adjutanteistamme on parhaillaan Riiassa oluttastingin äärellä. Sen tuloksia ja johtopäätöksiä samppanjasiskot mielenkiinnolla odottavat! 👍

 

Mitä ajattelet ystävistä, leikistä, herkuista ja samppanjasta resilienssin nostattajana?

Onko hyödytön hauskanpito sittenkin turhanpäiväistä?

Lisäisikö leikkisyys luovuuttamme ja joustavuuttamme?

 

Voit kommentoida koko nimelläsi, etunimelläsi, nimimerkillä – aivan kuten haluat. 😊 Kovin arvostan kommenttiasi! ❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista, en myöskään pidä mitään sähköpostilistaa.