Tammikuinen Madeiran lomamatkamme Funchaliin oli paitsi pako pakkasesta myös juhlamatka. Syntymäpäivää näet kannattaa aina juhlia pienesti tai isosti. Me juhlimme sekä että – ja nautiskellen. Asetuimme Savoy Palace -hotelliin, joka oli mieheltä jälleen kerran hieno valinta. Hotelli oli erinomainen, vaikuttava, kaunis, vehreä ja viihtyisä. ”Sopiva tarkoitukseensa”, sanoi mies.

     

Savoy Palace on saanut useita ympäristö- ja kestävän kehityksen sertifikaatteja. Hotellilla on mm. korkeimman tason sertifiointi majoitusalan kestävän kehityksen edistämisessä (Travelife Gold Certified) ja vuosittain se saa kansainvälisen Green Key -merkinnän. Kaiken kaikkiaan kestävän kehityksen ansioluettelo oli kattava. Nämä ovat tärkeitä tietoja matkailijoille. Kestävä matkailu säästää luontoa, kunnioittaa kulttuuria ja tuottaa paikallista hyvinvointia.

   

Oli kiinnostavaa seurata, miten hotellin iloinen ja ystävällinen henkilökunta huolehti lukuisista saleista, auloista, oleskelutiloista, kirjastosta, kattoterasseista, sisä- ja ulkopuutarhoista, sisä- ja ulkoravintoloista, allasalueesta ja loistokkaasta sisääntulosta. Hotellissa oli valtaisa määrä viherkasveja, leikkokukkia, pensaita ja köynnöksiä, joille oli oma innokas henkilökuntansa. Hotellin hortonomi – sellaista työtä voisin tehdä!

     

Aamiaisen nautimme puutarharavintolassa aamuauringon valossa. Se teki hyvää mielelle ja päivä käynnistyi lempeästi. Vaikka synttärimatkalla olin, tunsin nuortuvani.

   

Hotellilla on oma ”Chef’s Garden”, joka tuottaa sen käyttöön tuoreita ja paikallisia raaka-aineita. Kuten arvata saattaa, aamiainen oli runsas, rikas, pirteä, houkutteleva, maittava ja kauniisti aseteltu. Erosi siis kotoisesta puuro- ja juustoleipäaamiaisestamme.

Hauskoja yksityiskohtia löytyi. Kolesterolia pelkääville keitettyjä kananmunia oli tarjolla myös hienojakoisena raasteena – keltuainen ja valkuainen erikseen. Kun puristit limen mehua hengenohuen graavikalan päälle, harsotettu limen puolikas ei lipsunut eikä tahrinut sormia. Muutamana aamuna pyörittelin salaa silmiäni pariskunnalle, joka valitsi aamiaispöydän runsaudensarvesta aina vain ja joka aamu pekonia, papuja ja kahvia. Miten sääli!

     

 

Patikointi kuuluu lomaan

 

Olemme kävelymatkailijoita. Edellisellä Madeiran matkallamme saimme monille patikoinneille seuraa ystävistämme Snagasta ja Maijasta. He opastivat meidät ensimmäistä kertaa sievään pieneen kalastajakylään Camara de Lobosiin. Nimi viittaa munkkihylkeisiin, joita portugalilaiset löytöretkeilijät kutsuivat nimellä lobos-marinhos eli ”merisudet”. Halusimme nyt käydä siellä uudelleen, sillä kylän rosoinen tunnelma jäi mieleen. Valitsimme reitin, joka kiemurteli pitkin laavakivistä merenrantaa. Merisusien kylään pääsee myös korkeammalla rinteessä kulkevan Levada dos Piornaisin kautta.

     

Noin seitsemän kilometrin mittainen reitti oli periaatteessa helppokulkuinen. Päivä oli erittäin tuulinen ja jotkut etapit oli suljettu vyöryaaltojen vuoksi. Korotettu kävelysilta helpotti hankalassa kivikossa kulkemista, mutta asetti kulkijat tuulen armoille. Ihmiset etenivät nöyrinä etukenossa pitäen tiukasti kiinni varusteista. Mies koki menetyksen, tuuli kaappasi lippiksen. Perillä kalastajakylässä uuden hatun valinta lievitti hieman pahaa mieltä. Matkan varrella kuljimme myös vettä tihkuvissa ja kaikuvissa luolastoissa. Meni tovi ennen kuin hoksasin, että luolassa kannatti riisua aurinkolasit, helpotti kovasti näkyvyyttä.

     

Perillä Lobosissa pilvet kulkivat tuulen tahdissa kohti vuoria. Me istuimme aurinkoiselle ravintolan terassille, saimme eteemme ansaitut oluet ja katselimme sataman tuttua näkymää. Camara de Lobos on tunnettu kivikkoisesta luonnonsatamasta ja värikkäistä kalastajaveneistä. Aina muistetaan myös mainita, että amatööritaiteilija Winston Churchill viihtyi lomillaan kylässä. Kapeat mukulakivikadut, rinteiden banaaniviljelmät ja kaupungin tietty hiomattomuus ovat viehättäviä.

 

     

Aiemmin hyvinkin köyhän maineessa ollut kylä on nykyisin kaupunki. Paikallislehden artikkelin mukaan (sikäli kun käännökset suomen kielelle osuivat oikeaan) kaupungin hallinto panostaa nyt ihmisten asumiseen sekä kiinteistöjen ja katujen tekniseen kunnostamiseen. Ilman paikallisten hyvinvointia ei synny kestävää ja ympäristöä suojelevaa matkailua. Camara de Lobos on valittu yhdeksi Euroopan parhaista matkakohteista vuodelle 2026.

 

Perinnejuomien lähteillä

 

Poncha on kaikille Madeiran kävijöille tuttu, perinteinen ja satoja vuosia vanha juoma. Se on sokeriruo’osta tislattua rommia, joka maustetaan hunajalla ja sitruunamehulla. Luin useammastakin lähteestä, että juoma syntyi nimenomaan Camara de Lobosin kalastajien keskuudessa pitkien ja kylmien öiden lämmikkeeksi merellä. Siksi sen nimi oli ”Poncha à Pescador” ja tämä versio on ollut pohjana juoman monille muunnelmille ympäri saarta. Poncha ei ole noussut suosikkieni joukkoon, mutta ehdottomasti sitä maistan aina, kun on mahdollista.

     

 

Camara de Lobos on tunnettu myös Nikita-drinkistä, joka on äärettömän paljon nuorempi juoma kuin poncha. Drinkin tarina on hauska. Madeiralainen baarimikko Marcelino asui pitkään siirtolaisena Brasilliassa. Palattuaan Madeiralle hän asettui Camara de Lobosiin. Vuonna 1985 hän kehitteli baarissaan juomaa, joka olisi sekoitus trooppisia juomia ja perinteisiä paikallisia aineksia.

Puuhastellessaan hän kuunteli Elton Johnin juuri ilmestynyttä suosikkikappaletta Nikitaa. Näin syntyi herkullinen ja kiinnostava drinkki, joka sekoitetaan oluesta, valkoviinistä, ananaksesta, valkoisesta rommista ja vaniljajäätelöstä. Marcelino nimesi drinkin Nikitaksi. Se on käsittämättömän herkullinen ja raikas juoma, ehdottomasti yksi suosikeistani. Joimme sitä useampana päivänä eri versioina. Mainio aikuisten milkshake!

 

     

 

Tuliperäinen saari

 

Vasta näin kolmannella Madeiran matkallani maltoin käydä tutustumassa Madeira Story Centeriin. Funchalin vanhankaupungin ytimessä sijaitsevalla museolla on moderni, interaktiivinen ja leikkisä tapa kertoa Madeiran historiasta, kulttuurista, asuttamisesta, elinkeinoista, asukkaista ja turismista.

     

Madeiran saariryhmä kohosi keskelle Atlanttia vedenalaisten tulivuorenpurkausten seurauksena miljoonia vuosia sitten. Tällaisia aikajänteitä minun on aina ollut vaikea hahmottaa. Historioitsijat ja geologit arvioivat, että ensimmäiset purkaukset tapahtuivat veden alla noin 15 miljoonaa vuotta sitten, mutta saaret alkoivat kohota merenpinnan yläpuolelle ”vasta” noin viisi miljoonaa vuotta sitten. Ensimmäisenä saarista kohosivat Selvagenssaaret, sitten Porto Santo ja tuoreimpina Madeira ja Desertassaaret.

     

Museossa luin mielenkiintoisia spekulaatioita siitä, että Madeira olisi jäänne kadonneesta, mereen uponneesta myyttisestä Atlantiksesta. Madeiran sijainti keskellä Atlanttia ja sen ”äkillinen” nousu merestä tukisivat joitakin näitä teorioita. No, arkeologiset ja geologiset todisteet Atlantiksesta tietysti puuttuvat ja tiedeyhteisö pitää sitä taruna. Mutta onhan se kiehtova myytti! Ajatella, jos sittenkin taapersimme pitkin entistä tarunhohtoista kaupunkia, jonka hopealla päällystettyjä katuja reunustivat värikkäät pronssin- ja kullanhohtoiset muurit.

Varsinainen Madeiran kirjoitettu historia alkaa vasta 1400-luvun alkupuolelta, jolloin portugalilaiset tekivät huimia löytöretkiä eri puolilla maapalloa. Vuonna 1418 João Gonçalves Zarco miehistöinen lähti manner-Portugalista kohti Guineaa. Myrsky heitti heidät pois reitiltään ja he päätyivät sattumalta oudon tulivuorisaaren rantaan. Koska saaresta tuli heidän turvasatamansa, he nimesivät saaren Porto Santoksi (Pyhä satama).

Vuoden päästä Zarco palasi takaisin ottamaan selvää tummasta saaresta, jonka hän oli nähnyt Porto Santolta. He astuivat virallisesti ensimmäisinä maihin tuolle saarelle, jonka tummuus johtui saarta peittävästä tiheästä metsästä. He antoivat saarelle nimeksi Ilha da Madeira (puusaari). Nykyihmiset tietävät, että kyseessä on ainutlaatuinen laurisilvametsä, joka aikojen saatossa on kadonnut suuresta osasta Eurooppaa.

Metsä on Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1999. Madeiran Laurissilva kattaa 20 % saaresta, josta suurin osa on suojeltua luonnonpuistoa. Tässä ikivihreässä laakeripuiden metsässä kasvaa lukuisia alkuperäisiä ja vain täällä tavattavia kasvi- ja eläinlajeja. Tällaiset endeemiset lajit ovat perua saaren maantieteellisestä eristyneisyydestä ja tuliperäisestä syntyhistoriasta.

Kaikenlainen luonnon monimuotoisuuden suojelu on äärettömän tärkeää. Endeemisten lajien olemassaolosta huolehtiminen on suorastaan kriittisen tärkeää. Luonnonpuistot, suojelualueet ja vieraslajien torjunta ovat hyviä keinoja, mutta paljon muutakin tarvitaan. Tällä matkalla opin, että Madeiralla on kasvigeenipankki, johon kerätään siemeniä ja kasvien perimää. Näin olisi mahdollista palauttaa harvinainen kasvi luontoon, mikäli se olisi hävinnyt alkuperäispaikaltaan. Mielenkiintoista! Onko niin, että saimaannorppa on Suomen ainoa endeeminen laji?

Museossa oli mielenkiintoisia karttoja. Maailmankartassa 1400-luvun lopulta näkyy alue, jonka voi tulkita Pohjolaksi, vaikka Suomea ja naapureita siitä ei pysty tunnistamaan. Löytöretkeilijöiden kartanpiirtäjät olivat tuohon aikaan enemmän kiinnostuneita omista kotiseuduistaan. Välimeren alue näyttää jo varsin oikealta samoin Afrikan länsirannikko.

Museo kattoi laajasti Madeiran historiaa satojen, tuhansien ja miljoonien vuosien ajalta. Modernin ajan Madeiraan eivät enää kuulu merirosvot, orjakaupat eivätkä taistelut itsehallinnosta. Nyt madeiralaiset elävät kalastuksesta, viljelystä, turismista ja kansainvälisestä pankkitoiminnasta.

Kaikkiin museon osastoihin emme jaksaneet syventyä, sillä aurinko houkutteli ulos nykyhetkeen ja puistoihin. Jos haluat Madeiralla lomaillessasi tutustua saaren värikkääseen historiaan, suosittelen käyntiä Story Centerissä.

     

 

Eloisa Funchal

 

Kun löytöretkeilijät saapuivat ensimmäisen kerran saarelle, he löysivät nykyisen pääkaupungin alueelta valtavia määriä villiä fenkolia. Hieno löytö, sillä merimiehet käyttivät noihin aikoihin fenkolia lääkkeenä vatsavaivojen hoitoon. Vaivoja toki syntyi pitkillä merimatkoilla, kun jouduttiin syömään jopa pilaantunutta ruokaa. Löydöstä riemastuneina, retkikunta antoi alueelle nimen Funchal, joka tarkoittaa fenkoliviljelmää.

Hieman anikselle maistuvia keltaisia tai oransseja perinnemakeisia Rebuçados de Funcho valmistetaan vanhan reseptin mukaan käsityönä. Miksi en ostanut niitä tuliaisiksi? Nehän lievittävät ruuansulatusoireiden lisäksi myös yskää ja kurkkukipua.

Funchal levittäytyy keskustansa ympärille jyrkkiin rinteisiin, kaduilla käveleminen on tehokasta treeniä. Matalat punakattoiset valkoiset talot kiipeävät pitkin rinteitä ja niiden taustalla kohoavat jylhät vuoret. Vilkas satama palvelee risteilijöiden ja huvipursien lisäksi edelleen käytössä olevia kauniita kalastusaluksia. Kävelimme usein vanhaankaupunkiin sataman rantakadun kautta ja istahdimme sen varrella olevien takorautakoristeisten kioskien terasseille. Kun ei ollut kiire minnekään, aallonmurtajien takana liikehtiviä aaltoja ja puistikoissa temmeltäviä mustarastaita oli hauska katsella.

   

Vireä vanhakaupunki

 

Funchalin ensimmäiset asukkaat asettuivat Zona Velhaan, ns. vanhaankaupunkiin. Myöhemmin alueella asui kalastajia. Nykyiset kalastajat perkaavat vanhan kauppahallin alakerrassa häijynnäköisiä espadoja, mustahuotrakaloja. Sanotaan, että kukaan ei ole nähnyt espadaa elävänä. Se elää niin syvällä meressä, että kun se nostetaan pintaan, se kuolee jo matkalla paineen muutokseen. Sysimustan pedon liha on valkoista ja herkullista. Sitä tarjotaan keitettynä, paistettuna ja grillattuna perinteisesti banaanin kera. Suosittelen!

     

Funchalin muurit eivät ole ehkä niin hohdokkaita kuin myyttisellä Atlantiksella, mutta ne ovat olleet varsin tarpeellisia Madeiran saaren olemassaololle. Vanhankaupungin reunalla on Fortaleza de São Tiagon linnoitus. Se on suojannut Funchalia merirosvoilta jo yli 400 vuoden ajan. Monitoimilinnoitus on ollut brittijoukkojen majoituspaikkana Napoleonin sotien aikana 1800-luvun alussa ja kodittomiksi jääneiden perheiden turvapaikkana suuren tulvan aikana vuonna 1803. Nykyisempinä aikoina siellä ovat pitäneet majaa niin sotapoliisi kuin nykytaiteen museo. Kovin rapistuneelta se näytti.

     

     

Nykyisin Zona Velhan pääkadut ovat kapeita, nupukivisiä ja ravintoloiden terasseja täynnä. Talojen ovet ja julkisivut ovat saaneet taidekylpyjä. Alue on hauska, elävä ja omintakeinen.

     

     

 

Funchal on musiikkikaupunki

 

Funchalin kulttuuritarjonta on vilkasta. Festivaaleja riittää, samoin klassisen musiikin tapahtumia useamman kerran vuodessa. Jo konserttipaikat ovat näkemisen arvoisia vanhoja kartanoita, museoita ja kirkkoja. Perinteistä fadoa voi kuunnella myös monissa ravintoloissa.

     

Me innostuimme klassisen rockin konsertista, joka pidettiin kauniissa English Churchissä. Rock Orchestra Quartet soitti hurjalla meiningillä mm. Led Zeppeliniä, Pink Floydia ja Queenia niin, että pienen kirkon akustiikka oli kaatua. Äärettömän taitavien viulistien ja kitaristien keikalle kannatti jonottaa. Muutama herkkäaistinen kuuntelija istui konsertin ajan kirkon pihalla ja nautti musiikista sieltä käsin.

     

 

Aina on syytä syödä hyvin

Kannattaa vakoilla, missä paikalliset itse syövät – niistä paikoista löytyy varmemmin kohteen aitoja makuja. Tältäkin matkalta haluan nostaa esiin muutaman kulinaristisen elämyksen.

Ensimmäisenä ehdottomasti synttäri-illallinen, jonne minut lähes sokkona talutettiin. Mies hallitsee nämä jutut! Armazém do Sal oli hienostunut, viihtyisä ja hyvin madeiralainen ravintola. Sen historia juontaa juurensa 1800-luvulle, jolloin ravintola toimi suolavarastona saaren satamassa. Rakennus on alkuperäinen ja sisustus varsin uniikki. Ruokalistalta löytyi – tietysti – kaikkea mahdollista meren elävää. Ja pöytämme kattaus – sehän oli ihastuttava.

     

     

 

Uusi tuttavuus oli vanhankaupungin Mozart-ravintola. Nimi hämmensi. Saimme iloiselta ravintolan herrasmieshovimestarilta tietää, että ravintolan madeiralainen omistaja on asunut pitkään Salzburgissa ja on aivan hervoton Mozart-fani. Se näkyi sisustuksessa, mutta ruokalista oli oiva yhdistelmä keskieurooppalaista ja madeiralaista keittiötä. Annosten asettelusta voitiin päätellä, että keittiössä työskentelee muitakin taiteilijoita kuin muusikoita.

     

Jos vierailet Mozart-ravintolassa, käy ihmeessä myös toiletin puolella. Saatat hämmentyä, kun et osaa päättää, minkä istuimen valitset tai missä pesualtaassa haluat pestä kätesi. Voin kertoa, että niitä molempia oli monta – kahdenkymmenenviiden jälkeen luovuin laskemisesta.

     

Kolmas suosikkimme tällä matkalla oli ravintola Dona Amélia, jonka valoisista ikkunoista katselimme kauniiden tiilikattojen yli merelle. Ravintolan tunnelma oli kiireetön. Tässä oli taas ravintola, jonka menu hurmasi monipuolisuudellaan ja tuotti tuskaa tehdä valinta. Joka tapauksessa söin täällä reissun parhaan mustekalan.

     

     

 

Tähän tarinaan olen kerännyt muutamia tuokiokuvia rennolta Madeiran lomaltamme. Ihanat aamut, leppeän lämpimät päivätuulet tuntuivat iholla vielä pitkään. Paluu kotiin keskelle pakkasta ei ollut järkytys, vaikka toppatakkeihin kääriytyminen hieman ärsytti – ainakin miestä. Hän ei ole talven lapsi!

Oletko sinä?

 

Jos haluat, käy lukemassa edellisen Madeiran matkamme tarina tästä linkistä. Silloin kuljimme enemmän luonnossa, puutarhoissa, kiipesimme korkeuksiin, laskeuduimme laaksoon ja vietimme aikaa ystävien kanssa.