Ystävämme Maija ja Kari ovat Madeiran asiantuntijoita. He viettävät vuosittain saarella pitkiä jaksoja kerrallaan. Juuri ennen k-kaverin maailmanvalloitusta he kutsuivat meidät seuroihinsa tuonne vehreälle saarelle. Meitähän ei kulkusalle tarvitse kovasti houkutella, joten sinne lähdettiin. Emme tuolloin tienneet, että se jäisi viimeiseksi ulkomaanmatkaksi ainakin kahteen vuoteen!
Minulle tämä Madeiran matka oli jo toinen reissu, joten hieman ounastelin, mikä meitä odottaa. Tiedossa oli nimittäin kilometreittäin kulkemista ylös ja alas, suoraan ja mutkitellen – paikoin myös nelivedolla. Tällä matkalla meillä oli mahtavana bonuksena ystävien seura ja heidän Madeira-osaamisensa.
Quinta da Boa Vista
Madeiralla on useita kauniita puutarhoja, joita mitä tahansa voisi riemulla esitellä, mutta valitsen yhden, joka häkellytti. Quinta da Boa Vista on upea orkideapuutarha, johon voi mainiosti kiivetä Funchalin keskustasta kävellen. Jo matka sinne oli kiintoisa, hapuilimme nimittäin hieman suunnassa. Uskoa emme hetkeksikään menettäneet.
Pysähdyimme välillä halaamaan valtavia puita, joiden runkoja kiertelivät peikonlehdet. Enpä ollut ennen tiennyt, että peikonlehden hedelmän voi syödä. Ne ovat alkuun myrkyllisiä, mutta vuoden verran kypsyttyään syömäkelpoisia. Kauppahallissa niitä oli myynnissä, maistamatta jäivät tällä kertaa. Ei taida oma peikonlehteni vankeudessa edes kukkia saati hedelmöidä.
Pääsimme lopulta perille korkealle rinteelle, jossa avautui varsinainen orkideaparatiisi. Viehättävä opastaulu ja veikeä ”villavuorattu” käytävä johdattivat meidät sisätiloihin.
Jos historia kiinnostaa, niin kerron, että puutarha sijaitsee alueella, joka on ollut Gartonin suvun hallussa jo 1860-luvulta lähtien. Silloin ei vielä tuota orkideojen paratiisia ollut olemassa, sen loi myöhemmin brittiläinen lentäjä (saattoi olla kyllä ihan upseerismies?) Cecil Garton. Hän jäi eläkkeelle 1960-luvulla, muutti Madeiralle ja otti siellä vastaan Iso-Britannian kunniakonsulin viran. Ilmeisesti homma ei ollut kovin vaativa, koska hänellä oli aikaa omistautua orkideojen kasvattamiseen.
Cecilin vaimo Betty oli Sir William Cooken tytär. Ja tämä Sir olikin varsinainen orkideapioneeri Englannissa. Hän sekä kasvatti ja jalosti orkideoja että keräsi harvinaisia luonnonlajeja. Betty peri aikanaan isänsä kasvit ja toi ne Madeiralle.
Tällä hetkellä puutarhaa hoitaa heidän poikansa Patrick, joka on keskittynyt orkideojen lisäksi harvinaisten ja uhanalaisten luonnonlajien suojelemiseen.
Puutarhalla kukkii kaiken aikaa monet orkidealajit. Kun joku ryhmä aloittaa lepokauden, toinen alkaa kukintansa. Viivyimme puutarhalla pitkään ihmettelemässä noita kämmekkäkasveja, joiden sukuja on jopa 800 ja lajeja kymmeniätuhansia!
Venuksenkengät, tohvelikukat ja tikankontit ovat jotenkin tuttuja nimiä, mutta minulle tuntemattomia lajeja on järkyttävä määrä. Löysin tällaisia: katleijat, kymbidit, puikko-, nysty-, tupas-, helo- ja tähtikämmekät, kiilto- ja mukulavalkut, lehdokit, yövilkat – ja ihan loputon lista niitä, joille ei löydy suomenkielistä nimeä. Käsittämätöntä, kuinka vähän sitä ihminen tietää!
Käsittämätöntä on myös se, että on ihmisiä, joilla orkideat kukoistavat ja kukkivat aina uudelleen ja uudelleen. Ja sitten on niitä, joilla ei. Arvannet, kumpaan ryhmään kuulun.
Maija ja Kari kuuluvat orkideapeukaloihin, koska he kuuluvat kaikkiin muihinkin viherpeukaloryhmiin. Kari muuten tenttasi Patrickia niin kauan, että arvelen hänen suunnittelevan omaa kämmekkäkammiota. Voisin ilmoittautua hänelle hommiin kausityöläiseksi.
Madeiralla upeita kukkivia kasveja oli muuallakin kuin puutarhoissa – niitä oli kaikkialla!

Tällä kasvilla on monta nimeä: popcornsenna, kynttelikköpuu, maapähkinävoicassia ja afrikkalainen senna. Kasvi tuoksuu pop cornille!
Camara de Lobos
Viikon aikana taivalsimme kahdesti sympaattiseen kalastajakylään, Camara de Lobosiin, joka nykyisellään nimittää itseään kaupungiksi. Matkaa majapaikastamme Funchalista tuonne ”merisusien pesään” on noin seitsemän kilometriä.
Tämä rantareitti lienee matkailijoiden suosituin kauneutensa ja keveytensä vuoksi. Ensimmäiseksi patikoinniksi siis oikein sopiva. Maija ja Kari ovat kulkeneet saarella mitä erikoisimpia ja vaativimpia reittejä, joten tämä oli heille palauttavaa taapertamista. Saattoi rentoutta lisätä myös mukava seura.
Kylä on kaunis. Sitä mieltä oli aikoinaan myös Winston Churcill, jonka lomanviettoon Madeiralla kuului myös taiteen tekeminen. Hän maalasi mielellään ja monet hänen maalauksistaan kuvasivat Camara de Lobosin kylää. Käy kurkkaamassa Madeiran museon sivuilta, miten tyylikkäissä asuissa Winston taiteili. Assistenttejakin oli.
Camara de Lobosin kaduilla oli hauska taidenäyttely. Teokset oli rakennettu kierrätysmateriaaleista: juomapulloista, -tölkeistä ja niiden tuoteselosteista. Pitikö Chaplin mango-ananas mehusta?
Rentoihin päiviin kuului tietysti hyvä ruoka, paljon meren eläviä totta kai. Mulkosilmäistä hirviötä espadaa söimme monesti viikon aikana, samoin erilaisia kalavartaita, grillattua mustekalaa, tonnikalaa ja keittoja. Camara de Lobosissa oli meille mieluisa ravintola Casa da Farol, joka kokkasi tuosta hurjan näköisestä otuksesta suumme mukaista ruokaa.
Capo Girao
En onnekseni kärsi korkean paikan kammosta. Kun katselin Capo Giraon näköalatasanteelta alas viljelypalstoille ja meren rantatyrskyihin, mielessä kuitenkin hetken häivähti tunne, että menetän asentoni hallinnan. Epävarmuutta lisäsi todennäköisesti se, että tasanne, jolla seisoimme, oli lasia. Olipa huikea näköala! Tämä paikka on oppaan mukaan Euroopan korkein rantajyrkänne, josta voisi syöksyä suoraan Atlanttiin lähes 600 metrin korkeudelta.
Paluumatka Capo Giraolta alas Funchaliin oli mielenkiintoinen, kuten jokainen levadataivalluksemme tuon viikon aikana. Matkan varrella näimme paikallista elämää ja asumista talojen nurkalta toiselle. Ja portaita riitti! Oli leveitä, kapeita ja jyrkkiä portaita. Oli suoraan alas johtavia portaita, oli mutkittelevia portaita ja sitten kun ei ollut portaita lainkaan, oli vaan rohjettava edetä polkua ja polun viertä.
Jokaisella levadareissulla näimme myös erikoisuuksia ja hauskuuksia. Tuon pihamuurin lasinsirut kertovat, että vieraat eivät ole tervetulleita.
Kasvava puu on tärkeämpi kuin talo – reikä seinään vaan! Nuo polulta löydetyt napit ovat eukalyptuksen käpyjä.
Sumuisilla vuorilla ovat opasteet hyväksi – toki meidän omat oppaamme osaisivat kulkea tutut reitit niitä ilmankin.
Rinneviljely vaikutti täydelliseltä tilan haltuun ottamiselta. Jokainen neliö käytettiin hyödyksi ja kotieläimet ottivat omansa.
Madeiralla rannat eivät ole auringonpalvojia varten, ne ovat kivikkoisia, teräviä ja jyrkkäreunaisia. Ne ovat upeita, ylväitä ja kunnioitettavia! Kukaan meistä ei perinteisiä aurinkorantoja kaivannutkaan, mutta halutessamme olisimme voineet syöksähtää rannoille rakennettuihin merivesiuimaloihin, joita yleisesti lidoiksi kutsuttiin.
Curral das Freiras
Ranskalaiset merirosvot hyökkäsivät Funchaliin vuonna 1566 ja surmasivat satoja kaupunkilaisia. On olemassa legenda, jonka mukaan Santa Claran luostarin nunnat pakenivat hyökkääjiä salaiseen laaksoon. Kylä on tästä saanut nimensä Curral das Freiras, nunnien laakso.
Kylä sijaitsee vuorien ympäröimässä laaksossa, joka oli pitkään eristäytynyt muulta maailmalta. Sinne on aiemmin päässyt vain jalkapatikalla kinttupolkua pitkin, tieyhteys kylään saatiin vasta 1960-luvulla.
Me vierailimme kylässä useimpien turistien tapaan bussilla. Matka oli lievästi hermoja raastava. Bussi kiemurteli vuoroin vuoren jyrkänteillä ja vuoroin pitkin aavemaisia tunneleita. Olisiko matka patikoiden ollut vähemmän jännittävä? Olikohan nunnilla pakomatkallaan vaelluskenkiä?
Bussi pysähtyi matkalla Eira do Serradon näköalapaikalle, josta oli kiehtovaa katsella, mihin oikein olemme menossa. Nunnalaakso näkyi alhaalla, sen taloja oli juuri ja juuri erotettavissa. Kylä oli todellakin eristyksissä ja on ollut aikanaan paras mahdollinen piilopaikka. Nyt kiinnostaisi kovin, miten suojassa kyläläiset ovat olleet tämän päivän k-merkkiseltä viholliselta, joka on valloittanut tästä maailmasta jo lähes joka kolkan!
Kun pääsimme alas, huomasimme konkreettisesti, että kylään paistaa aurinko vain aamupäivisin. Oli hyvin viileää. Onkohan muina aikoina hämärää, vähän niin kuin kaamosaikana Lapissa? Kävimme lämmikkeeksi nauttimassa eucalyptuslikööriä, joka on Nunnalaakson erikoisuus.
Kylässä oli pieni kirkko ja idyllinen hautausmaa. Siellä aika pysähtyi. Haudoissaan lepäävät kyläläiset lienevät asuneen täällä koko ikänsä. Kuinka moni on lähtenyt ja palannut takaisin? Kuinka moni ei ole lähtenyt lainkaan? Kuulin, että kylässä asuu vanhuksia, jotka eivät koskaan ole nähneet merta. Hei, he asuvat saarella!
Cristo Rei
Ennen paluutamme kotiin kävimme puhdistautumassa Garajaun niemellä sijaitsevan Cristo Rein patsaan äärellä. Patsaan juurelta lähti jyrkkä ja huonokuntoinen polku alas niemen kärkeen. Osalla matkaa oli portaita, melkoisen heppoisia.
Matka ei ollut helppo, mutta pitihän se tehdä, koska sieltä nouseminen kuulemma puhdistaa ihmisen seitsemän chakraa. Jos oikein ymmärsin, ne ovat ihmiskehon energiakeskuksia, jotka sijoittuvat pystylinjalle selkärangan kohdille. Hmm? Oli miten oli, ylös kapuaminen laittoi ainakin nesteemme kiertämään, sillä otsa ja selkä hiessä päädyimme läähättämään ylvään Cristo Rein varpaiden äärelle.
Näitä Kristus Kuninkaan patsaita on maailmassa kolme kappaletta. Suurin on Rio de Janeirossa, vanhin Madeiralla ja nuorin Lissabonissa. Niiden muiden patsaiden mahdollisesta vaikutuksesta chakroihin en osaa sanoa.
Viikon aikana vietimme toki myös kaupunkilomaa. Pistäydyimme kauppahallissa, kirkoissa, kahviloissa, rantaterasseilla, satamassa ja kaupoissa. Eikä pidä unohtaa, miksi tulimme saarelle! Tulimme viettämään ystävänpäivää ystävien kera. Illallisravintolassa se huomiotiin, minä ja Maija saimme ruusut. Mietitytti se, että nuo meidän arjen ystävämme, rakkaat miehemme jäivät ilman kukkia. No, onhan heillä meidät!
Viikko on lyhyt aika nähdä ja kokea Madeira, mutta tästäkin ajasta olemme iloisia. Kaikki hauskuus päättyy aikanaan (kunnes alkaa taas uudestaan)! Ystävät saattelivat meidät lentokentälle ja palasivat jatkamaan elämäänsä ihanalla saarella vielä tovin. Hekin ehtivät sitten juuri parahiksi kotiin, kun maailmankirjat olivat alkaneet mennä sekaisin.
”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet”, sanoi Veikko Huovinen. Nöyränä nyökkäilen. Edes niitä vähäisiä valtuuksia ihminen ei osaa käyttää oikein – eikä mitenkään taitavasti.
Tänä päivänä matkustamisessa pohdituttaa paitsi tuo k-kaveri tarttuvine väkäsineen myös maapallon ylikuormitus, jota matkustaminenkin omalta osaltaan lisää. Onko elämäntapani tuossa suhteessa kestämätön? Jos näin on, alkaa valtava surutyö siitä, etten voisi matkustaa, nähdä ja kokea uuttaa, tyydyttää uteliaisuuttani eri maiden ja ihmisten suhteen. Tuntuupa tuskaiselta ajatukselta! Mitäpä tästä asiasta mietitte?
Parempia aikoja odottelemme ja sillä aikaa pidämme huolta toisistamme – samallahan siinä tulee itsekin hellitellyksi!
Voit kommentoida koko nimelläsi, etunimelläsi, lempinimelläsi, avatarillasi, nimimerkilläsi tai puumerkilläsi. Kommenttisi tulee suoraan minulle, sen jälkeen julkaisen halutessasi sen näkyviin kommentteihin. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista, en myöskään pidä mitään sähköpostilistaa.
Arvostan kommenttiasi! 💕
Olipa elävä ja hieno kiteytys tuosta Atlantin vihreän helmen maisemista. Loppuosa tuosta uteliaisuudesta nähdä tätä Tellusta ja kokea siitä huonoa omaatuntoa on monesti kalvanut minunkin mieltäni. Aiheellista? Sen jätän viisaampien arvioitavaksi.
Jokatapauksessa, kiitos kuvauksestasi joka sai taas sinne ajatukset👣
Kiitos Snaga! 😉
Jatkamme haaveilua matkustamisesta . ja jatkamme myös pohdintoja. Minkälaista olisi vastuullinen kulkeminen? Satuitko katsomaan ohjelman Greta Thunbergista? Minulta meni ohi, löytyyköhän jostain tallenteena? Ja rohkenenko katsoa?
https://areena.yle.fi/1-50603032
I am Greta täällä 😀
Thanks! Rohkenenko katsoa? 😵
Kiitos hienosta Madeiran kuvauksesta:) Tuo olisi kyllä mulle patikoinnin paratiisi.
Mareiralta ja myös Azoreilta näkee niin paljon hienoja kuvia. Tässä oli vielä hienojen kuvien lisäksi mukavaa tarinaa:)
Kiitos!
Patikoinnin paratiisi on mainio ilmaisu! Saarella on paljon muitakin reittejä kuin levadat, joten monenlaista kulkukokemusta siellä on tarjolla.
Ja onhan tuo saari niin kaunis – Atlantin helmeksi kutsuttu. Azorit olisi mieluinen kohde myös, vielä sinne en ole päässyt.
Tartuin tuossa sivun lopussa olevaan kehoitukseesi kirjoittaa ajatuksiani lisääkin.
Tuli tuosta nunnalaaksosta ja sen tietyhteydestä mieleen patikointimatkani Itävallan Tirolissa olevaan Kaisertal laaksoon. Sinne saatiin tieyhteys vasta 2008. Sitä ennen laakson ”helmutit ja heidit” kantoivat kaikki laaksoon tai laaksosta pois. Jopa moottoriajoneuvoja kuulemma purettiin ja kasattiin uudelleen. Nykyaikana ennen tieyhteyttä tavaraa kuljetettiin myös helikopterilla.
Tässä linkki tarinaani Kaisertalin patikoinnista. Tervetuloa kesäiselle matkalle Tiroliin blogini kautta!
https://finintirol.fi/patikointi-itavalta-kaisertal-viimeisin-laakso/
Ooh, kuulostaa mielenkiintoiselta kohteelta! Ehdottomasti käyn lukemassa, kiitos vinkistä! 🙂
Aivan upeita kuvia ja kokemuksia. Madeiralla en ole koskaan käynyt. Mummuni halusi sinne aina, ja silloin kun sain kunkkuidean lähteä Madeiralle hänen kanssaan, mummu oli jo liian vanha lentomatkustamiseen. No, nyt ei saisi tosiaan sillä matkustaa lainkaan. Kumiveneellä Atlantin halki perille vai ei ollenkaan? Kyllä vielä Ruotsiin, Tanskaan ja Baltiaan matkustaa laivalla, junalla, bussilla. Mutta kauemmat visiitit alkavat tuottaa harmaita hiuksia ekoaspektin näkökulmasta. Saa nähdä, kuinka tämä ihmisten patoutunut matkustustarve ratkaistaan, en nimittäin usko että kymmenen vuoden päästä kuluttava keskiluokka enää kehtaa käyttää yksinomaan perinteistä lentomatkustamista. Vielä mennään koneeseen tuntien vain pienehkö syyllisyys 😀 Sanon tämän ilman syyttelyä siis, olenhan itsekin lentänyt. Viime kerrasta alkaa olla aikaa, mutta ei siitä sitten kuitenkaan ole kuin reilut kaksi vuotta.
Kyllä vaan, tuo patoutunut matkustustarve saattaa purkautua tsunamin lailla, kun (vai jos?) pandemiatilanne helpottaa.
Laivamatkat ovat mukavia, niitä ihmiset saattavat suosia aiempaa enemmän. Ehkäpä ainakin nuoriso valloittaa maailmaa rautateitä pitkin?
Pahimmat dystopiat olen jokin aika sitten päättänyt jättää lukematta – tukeudun optimistina mieluummin utopioihin. 🙂
Viihdyttävä Madeiran matka Kiitoksia 🙂
Hei – ja kiitos!
Tuosta Madeiran matkasta onkin jo muutama vuosi aikaa, mutta muistot eivät hälvene.
Kiva, jos pidit maisemista! 🌞